Kevätfiilis

tomaattienalutnarssisittulppaanienalkutomaattienalut2tulppaanienalku2unikkojenalku

Joka vuosi se yllättää yhtä lailla. Pääsiäisen aikana lumet olivat sulaneet, kadut kuivuneet, elämä herännyt pihaan, puihin ja purkkeihin.

Mukavia asioita: kotikampukselta toiselle uskaltaminen, ja siitä johtuen paremmat tietokoneet ja ohjelmistot (Photoshop!), AURINKO, sauna, pääsiäisen hyvät menot (ei puhuta nyt kirkosta), rakkaat, värit, halu olla ulkona.

Mainokset

Joskus polku haarautuu

Pyyhin imurilla multakokkareet, leivänmurut, nahistuneet lehdet, talven pölyn. Pikkuautojen kohdalla en pysähdy, väistän ja jatkan. Ei nyt mietitä noita, siivotaan nyt ensin, syödään nyt ensin, levätään nyt ensin. Teen ja toimitan ja tiedän lykkääväni väistämätöntä.

Tyhjennän jo jonkun laatikon, on helppo jakaa sinun minun.

Olen vartin verran katkera, vihainen, pettynyt, vellon itsesäälissä ja surkeudessa, kiljun pääni sisällä ja tunnen mustan mudan pulppuavan minusta ja minussa. Sitten alan hengittää, tunnen kivun ja surun, mutta se ei vedä myllynkivenä pohjaan.

Huominen ei ole sen isompi kysymysmerkki kuin tähänkään asti. Se on muuttanut muotoaan, ilmiasuaan, vetänyt jostain nurkasta vähän lysyyn kuin vanha ilmapallo, mutta silti se on.

Kun talvi vielä on ja kohta ei enää

Joskus pitää ottaa nokoset kolmen neulerivin jälkeen. Kun puhuu hyvin ja selkeästi ja inspiroituukin, ja jälkeenpäin ruokalassa tarjotin painaa melkein liikaa. Soitan Janis Joplinia vähän liian kovalla, maalaan vesiväreillä sävyjä ja sitten muotoja ja tunnen painon hellittävän. Puolivuotiaan kummipojan nauru ja hymy ja 3-vuotiaan isoveljensä juhlahumu. Neljävuotiaan lohduton väsyitku, mutta pidän sylissä vaikka pelkään.

aulangolla1

Puhun surusta, joka on pakkautunut sisälleni, ja luen kärsimyskehosta. Tunnen painon ympärilläni kuin haarniskan, painaen minut kyyryyn, lysyyn, käpristäen kuin syksyisen lehden. Hengitän sitä auki, hengitän ja hengitän, yritän parhaani olla takertumatta ja ajattelematta, pyrin vain kohtaamaan, olemaan siinä hetken ja jatkamaan sitten. Päästää irti ja luopua, niin tuskallista ja palkitsevaa, niin vaikeaa ja helpointakin. Kuin laskea kivireppu maahan, reppu täynnä kiviä kuin elimiä, osia minusta.

One of these mornings
You’re gonna rise, rise up singing,
You’re gonna spread your wings,
Child, and take, take to the sky,
Lord, the sky

tuli

virmasjäässä

Ohhoh mitä kaikkea

Ulospäin ei kai juuri mitään näy. Sama ulkoinen olemus, samat puheet, sama herkästi suuntaan tai toiseen virittyvä ilme.

Mutta mitä on meneillään sisäpuolella, näkymättömissä? Juuri tässä nyt kun istun kello 17.07 koulun tietokoneluokassa, odotan, että kello tulisi 17.31 ja saisin uusia lääkelaskujen tentin (1,5 ml oli väärin, oikein olisi ollut 1,5), juon metallinmakuista vettä ja syön nälkääni vahvaa tummaa suklaata.

Koulussa alkoi tänään kansainvälinen viikko, joka omalla kohdallani tarkoittaa viikkoa terapeuttisen valokuvauksen työpajassa. Teemoihin virittäydyttiin tänään konferenssissa ja break-out sessioneissa, joista yksi oli nimeltään Exploring identity through art-oriented methods tai jotain sinnepäin. Sain siellä käteeni runon ja aloin läikähdellä.

I say
It’s in the reach of my arms
The span of my hips
The stride of my step
The curl of my lips.
I’m a woman, phenomenal woman,
That’s me.

I say,
It’s the fire in my eyes,
And the flash of my teeth,
The swing in my waist,
And the joy in my feet.
I’m a woman, phenomenal woman.
That’s me.

I say,
it’s in the arch of my back,
The sun of my smile,
The ride of my breasts,
The grace of my style.
I’m a woman.

I say,
It’s the click of my heels,
The bend of my hair,
The palm of my hand,
The need of my care,
’Cause I’m a woman,
phenomenal woman.
That’s me.

Maya Angelou (lyhennelmä, koko runo)

Runoja oli muitakin ja läikähtelin lisää. Teimme omat uusiorunomme, luimme kauniita lauseita ja katsoimme kauniita kuvia. Ja tänään on täysikuu ja olen hetken iloinen, että tietokoneeni ei toimi ja kun tästä menen, voin olla hetken vapaammin itseni kanssa.

Kuan-yan_bodhisattva,_Northern_Sung_dynasty,_China,_c._1025,_wood,_Honolulu_Academy_of_Arts

The bodhisattva Kuan-yan (Guan Yin), Northern Sung dynasty, China, c. 1025, wood

Mielenliikkeissä

Uskomatonta miten riippuvainen mielentilani on ulkona vallitsevista olosuhteista. Vesisade vetää alavireeseen, olen haluton ja masentaa. Pakkaspäivinä pursun iloa ja energiaa, lataudun kun vain näen vilauksenkin auringonvaloa, valkoinen lumi nostaa hymyn huulille vaikka se sataisi märkänä silmälasit suhruun.

3768548001_efcd8b6af7

Kuva: bruna :] CC BY-NC-ND 2.0

Olen pohtinut viime aikoina paljon naiseutta (taas, jopa niin, että kämppis-sarjisbloggaajakin sen huomioi), ja luonnon ja kuun vaikutusta ja oman kierron, omien syklien tunnistamista ja hyväksymistä. On teorioita, joiden mukaan naisen kuukautiskierto olisi luonnostaan yhteydessä kuuhun ja sen kiertoon, ja selkeästi jaettavissa neljään eri vaiheeseen. Asia ei ole minulle ihan uusi, mutta asennoituminen siihen on hiukan muuttunut. Aiemmin tunsin rajoittavaksi ”hormonien armoilla” elämisen, nyt ajattelen sitä jopa eräänlaisena mahdollisuutena.

Olimme sitten sukupuoleltamme mitä tahansa, on meillä kaikilla hyvät ja huonot päivämme. Jos niitä seuraisi aktiivisesti, löytyisikö sieltä jokin kaava?

hetki

Ainakin luonnossa se kaava on ja on aina ollut, ja ennen ihmiset tunsivat sen paremmin.

Omiin tuntemuksiinsa voi kiinnittää huomiota monin tavoin. Aika usein tapana on voivotella väsymystä, keittää ylimääräinen kuppi kahvia ja vain jaksaa. Mutta mitäpäs jos sen sijaan, että keskittyisi tsemppaamaan itseään ja rutistamaan irti vielä ne viimeisetkin mehut niinä päivinä, kun ei vaan viitsisi, voisikin ottaa silloin vähän löysemmin rantein ja keskittyä antamaan kaikkensa silloin, kun siihen todella on voimaa. Että joka ikinen päivä ei olisi pakko kyetä toimimaan täydellä teholla, paahtaa tukka putkella antaen itsestään kaiken ja enemmän.

Varmasti jokainen täyspäinen sen ymmärtää, että tietystikään tämä ei tarkoita sitä, että puolet kuukaudesta lojutaan saikulla kun ei nappaa, mutta ajatuksena vain, että onko aina ja koko ajan ja joka päivä ja kaikilla elämän osa-alueilla pakko mennä täysillä, elää kuin viimeistä päivää, unohtaa hengittää ja murehtia vaan.

Mitä jos lopetettaisiin kiireen ihannointi ja yritettäisiin levätä ja kuunnella itseä silloin kun se on mahdollista. Ehkä kiireestä ei voi päästää irti vielä tänään eikä huomennakaan, mutta sen tavoittelusta ainakin voi.

Ajatus näistä kierroista ja sykleistä ja vaiheista sai innoituksensa itsetutkiskelusta, sen miettimisestä kuka olen ja millainen olen. Ne ovat kuitenkin liian helppoja soveltaa käytäntöön, jotta mahdollisuuden jättäisi käyttämättä. Kuunkiertojen vaikutuksia en ole vielä ehtinyt seurata, mutta jotain irti päästämistä on kuitenkin jo ollut meneillään.

Olen puristamassa 3,5 vuoden opiskelut reiluun kahteen. Toki saan myös hyväksiluettua jonkin verran opintopisteitä, mutta suurimman osan opiskelen ihan normaalisti. Huomasin stressitasojen jo olevan melkoisen korkealla, ja päätin tehdä jotain ennen kuin ollaan huippulukemissa. Päätin, että sen täytyy riittää, minkä jaksan antaa.

Konkreettisesti ei ole oikeastaan tapahtunut muuta kuin oman asenteen muutos. Teen sen verran kuin jaksan, keskityn tekemiseen enkä tekemisestä murehtimiseen ja jo vain on ollut parempi olla. En aseta tavoitteeksi täydellisyyttä, häikäiseviä arvosanoja tai luokan priimuksen palkintopaikkaa – tavoittelen oppia, kokemuksia, näkemyksen kehittymistä, tasapainoa ja terveyttä. Onhan siinä riittävästi loppuelämäksi.

Matkustin

Junassa Tampereelta Pieksämäelle ja takaisin. Välissä kuppi teetä asemakahvilassa. Mennessä syötiin eväitä, laskettiin liukumäessä, kerrottiin nimi reippaasti toisille ja lopulta vähän väsähdettiin. Tullessa minua väsyttää ja olen onnellinen. Ja pelottaa.

On erikoinen rooli olla tällainen, tällainen, jolla ei ole nimeä. Olen yksi niistä, jotka kertovat kannattaako laskea pää vai jalat edellä, yksi niistä, jotka pakottavat pesemään hampaat ja laittamaan kengät oikeisiin jalkoihin, yksi niistä, jotka voivat puhaltaa pipit pois ja suukottaa päälaelle.

Rakkaus on rajoja ja sääntöjäkin. Tasapainottelu hellyyden ja napakkuuden välillä, kuinka olla tiukka niin ettei säikäytä. (Vaikka kuitenkin aina on elämä laina.)

Side on vasta hauras, se on silta, joka kasvaa, köynnös, jota kudomme viikonloppu kerrallaan. Pelkään, että rikon sen, tahtomattani, astun sen läpi ja kastelen jalkani lätäkköön. Vaikka kai se on kuin teräsjää, kestää ihmisen painon jo muutamassa sentissä.

Ihmisen paino. Kuinka kevyt ja raskas yhtä aikaa. Pelko painaa ja rakkaus nostaa.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Sitähän se kaikki on.

enmaalaus

Palapelin lumoissa

Tänään näin taideteoksen, jota vilkaisin hämmästellen, ihastellen siihen kulunutta työmäärää, ja jonka unohdin aika pian sen jälkeen. Teos oli hieman karttapalloa isompi lankapallo, umpinainen, ytimeensä asti langapätkistä rakennettu, pujoteltu, ommeltu, pyöritelty.

kristalliaurinko

Myöhemmin olin saunassa ja näin syy-yhteyksiä, elämän upean seitin, jossa kaiken kaaoksen keskellä on polku, lanka, jota seurata, joka johtaa aina seuraavaan ja seuraavaan. Elämä on palapelien kokoelma, täynnä paloja, joista lopulta löytyy aina jokin edelliseen sopiva.

Ymmärsin, miksi tatuointiluonnokseni lootuksenkukka on muuttunut munasarjamaiseksi lihasyöjäkasviksi, miksi kuulen sattumalta kehon muistista, miksi juuri nyt Instagram näyttää minulle sellaisiakin asioita kuin kohdun viisaus ja kuunkierron voima.

kuujavenus1kuujavenus2

Puhumme ystävän kanssa kehollisuudesta ja sen vaikutuksesta feminiinisyyteen ja naiskokemukseen ja seuraavana päivänä tanssin kolme tuntia, suurimman osan ajasta silmät kiinni, rytmejä ihmisen alkukodista. Saunassa puhdistan ja puhdistun, ja tajuan löytäneeni elämääni ne, joiden kanssa voin levätä. Voin antaa asioiden tulla ja toisten mennä, voin hypätä virtaan ja uskaltaa ja luottaa.

liekki

Alkuvuosi on ollut täynnä energiaa ja vahvoja unia. Olen ollut innostunut ja ideoita pulppuava, ja saanut aikaankin. Hyviä hetkiä nyt ja tuloillaan. Kiitollisuus on ollut vahva teema, ja irtipäästäminen ja syvän voiman etsiminen ja löytäminenkin. Yksinkertaisia ruokia (riisi + pinaatti + leipäjuusto/tofu = ♥), joogaa (Youtube ja YogaTx ♥), vertaistukiryhmä (AAL ♥), nauttimista pakkasen kauneudesta ja paljosta villasta. Niin ja kouluasioita, joihin en meinaa jaksaa keskittyä, vaikka edelleen innoissani olenkin. Mutta kun on innostunut niin monesta muustakin asiasta…

joogamatto

Naapuri lainasi ompelukonetta ja korjailujen lisäksi syntyi kassi joogamatolle haalistuneesta pöytäliinasta, vanhasta hameen vuorista ja kengännauhasta. Hihna uupuu vielä.

myssyjapöksyt

Joululahjoiksi tein kaksi myssyä (ohje) maailman ihanimmasta Dropsin Alpacasta, nyt sain valmiiksi kolmannen, ja lopuista langoista näyttäisi syntyvän jonkinlaiset pöksyt…

minäjakynttilä

Tässä tämä

feeniks

Tein eilen koulussa tavoitetaulun ensi vuodelle. Täällä pimeydessä on kai turha edes yrittää kuvata muuten kuin sanoin: body love, jooga, parasta aikaa, anna hyvän kiertää, elämä soi duurissa, ote vedestä, ihanat naiset saunassa, yö metsässä päivittää pään, pähkäillään, yhdessä, runo syntyy ykskaks, lämmittäjä luo nautinnon. Välissä raparperin paloja ja kuppikakkuja, kanervankukkia, pellonlaitoja, kirsikan vaaleanpunaa ja omenan valkoista. Eiköhän siinä ole riittävästi tavoitetta.

Tänään tein viimeisen koulutehtävän ja enää on jäljellä kolme koulupäivää (joista kaksi vajaata) ennen pitkää lomaa. Tammikuussa alan suorittaa kahta opintokokonaisuutta päällekkäin, ajatuksina jaa-a ja samalla into mahdollisuudesta haastaa itseni ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.

aurinkoakin

Tänään kävin ensi kertaa Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa (kiitos V!) ja tiedän, mitä teen joululomalla. Toivon pakkasen nipistelevän poskia, saunan lämmittävän raukeaksi, ja sen päälle haluan käpertyä sohvannurkkaan syömään suklaata ja kääntelemään sivuja. Vuohiksellakin on nykyään sohva, joten epäilen suunnitelman jopa onnistuvan. Ah. Loma, joka tuntuu lomalta. (Kunhan ensin pääsen tästä matkustan sinne ja matkustan tänne ja ostinpas junaliput hölmösti ja mites nämä kaikki tavarat -stressistäni, joka on oikeasti enää vain kaiku, eikä mikään todellinen.)

Oletettavasti palailen tänne vasta ensi vuonna, joten hyvää ”whatever doesn’t offend you”, ollaan lempeitä meille ja muille! ♥︎

(Ps. Liityin Instagramiin, sieltä minut löytää nimellä taimianeta)

joulukortit

korttejajasukkia

Virkattujen sydämien ohje

 

iskänsukat

Aika pitkään minulla oli Hämeenlinnassa vain valkoista ja oranssia lankaa…

Pimeää ja onnellista

Oho. Eipä ollut tarkoitus pitää mitään päivitystaukoa, mutta niin se vain kävi. Aika usein päivittäminen jää, kun kuvien valitseminen ja muokkaaminen tuntuu niin työläältä, vaikkei se todellisuudessa välttämättä olisikaan. Ehkä sitä sanottavaakaan ei sitten ole ollut, jotta olisi tarpeeksi motivoinut. Ja on tässä ollut koulun sekä upouuden joogamaton (♥) kanssa touhua muun elämän lisäksi.

(Kuvituksena parit sukat, joita eräs S toivoi. Lisää seurannee!)

rosaceasukat

Ruusufinnille omistetut sukat

Se selittelyistä. Marraskuu ja tämä joulukuun alku on ollut varsin tunteikasta aikaa. Tänään heräsin auringonpaisteeseen ja olin iloinen ja kevyt, kunnes menin internettiin ja. No, tiedätte varmaan tunteen. Aaltoliike ei ollut lajissaan ensimmäinen, kai nämä lyhyet päivät ja pimeät illat hommansa osaavat.

jiinsukat

Sukat pinkkimustalle ystävälle, tällä ohjeella

Viime viikonloppuna olin hurjan onnellinen, niin onnellinen kuin nyt tällainen tunneongelmainen voikaan olla. Nukuin kahden ykkösmiehen välissä, toinen lepäsi sievästi selällään seinää vasten, toinen meritähti-asennossa hampaitaan narskutellen. Sinä yön hetkenä, yhden 28- ja yhden 4-vuotiaan, isän ja pojan, unituhinaa kuunnellessani, olin täysi ja pakahduksissa. Miten paljon rakkautta on pienessä hetkessä ja pienessä ihmisessä! Ja suuremmassakin.

tiusanen

Metsän kissa J. Tiusanen

Ja sitten, kaiken takana pelko. Olen miettinyt sitä, että jos koskaan olen äiti, miten voin päästää silmistäni pientä, miten voin luottaa että elämä kantaa, miten voin nukahtaa ja hetkeksi päästää irti… Kai se rohkeus sitten tulee jostain, tai sitten hulluus.

Vaikka pelko ei suoraan hallitse elämääni, on se kuin varjo joka askeleni vierellä. Järkipuhe ei auta, sillä pelolla ei ole mitään tekemistä järjen tai arkiymmärryksen kanssa. Se on se häivähdys silmän nurkassa, joka saa miettimään, että jos sitä joskus näkeekin aaveita. En varmasti ole ainoa, joka pelkää, mutta se tuntuu vaikealta ottaa puheeksi kenenkään kanssa. Kun mikään toisen sanoma ei voi sitä ottaa pois. Olen kaiken sanonut itselleni, ja ei se muutu. Pitäisi vaan luottaa ja olla huolehtimatta, elää hetkessä. Luokkakaveri piti viikon alkuun mindfulness-tunnin, jonka aikana matkasimme omiin turvapaikkoihimme. Ehkä onnen avain löytyy jostain sieltä…

syksyistä

En ole tarpeeksi nopea, että ehtisin napata ohikiitävästä valon hetkestä kiinni. Ja aurinkoa kaipaisin nyt niin paljon! Onneksi on niitä kauniita ja hyviä hetkiä, jotka saavat pimeän kipinöimään. Niitä kohti, sydän auki.

Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa…

Ruudun takaa ja edestä

Kaipaan usein sitä lapsuuden ja nuoruuden intoa, jolla uppouduin lukemiseen. Televisiossa oli kolme kanavaa, internet Kiss FM:n chat ja sähköposti, johon kukaan ei kirjoittanut ja nuhjuisilla vhs:illä pyörivät samat rätinät. Oli paettava jonnekin, tehtävä jotain, ja mitä muuta oli kuin lukea?

Lukea niin, että unohti sytyttää valot, lukea niin, että vaivoin muisti syödä, lukea niin, että venytti pissalle menoa viimeiseen saakka. Ei se ollut mikään tietoinen valinta, sivistyneen mielen päätös, ei vain ollut oikein muuta. Ja että minä olenkin siitä onnellinen! (Vaikka toisaalta oli siinä myös kyse malttamattomuudesta, halusta päästä loppuun ja ratkaisuun. Kärsivällisempi ja nautinnollisempi lukija taidan tänä päivänä olla, tai olisin, jos vaan…)

taivaanvärit3

Keväällä löysin hetkeksi sen tunteen, ahmin kirjan, toisenkin. Mutta toiminnasta tulee tapa vasta tarpeeksi monen toiston myötä. Nyt taas huomaan, etten ole avannut keskeneräistä romaania päiviin, en vaikka olisin halunnutkin. Tentteihin tulee luettua pakosta ja innostakin, mutta silti nimenomaisessa järjestyksessä.

Jotta voisi muuttaa tapojaan, tulee halusta tulla ensin tahto. Tahtoen muutetaan toimintaa ja kun toiminta on tarpeeksi kauan ollut toisenlaista, on siitä tullut automaattista. Entinen juoppo ei mieti iltaisin avaisiko keppanan vai ei, vanha sohvaperuna vetää lenkkarit jalkaan ajattelematta ja liikaa ruutua tuijottanut sulkee laitteet silloin kun ylimääräinen aika alkaa tuntua. Niin yksinkertaista, niin hankalaa.

taivaanvärit

Olen sentään käyttänyt tätä ylenmääräistä ruutuaikaa vähän hyödylliseenkin. Katsoin eilen dokumentin ja tänään kaksi. Ensimmäinen kertoi erilaisesta tytöstä, toinen erilaisista, mutta keskenään samanlaisista ja kolmas, se taisi kertoa meistä kaikista. Erityisesti viimeksi mainittua suositan lämpimästi. Olen katsonut vasta ensimmäisen osan, mutta uskon loppujen olevan yhtä vaikuttavia ja pysäyttäviä.

(Se harmaasta taivaasta puhuminen taisi olla ihan höpöhöpöä, perun sanani!)

taivaanvärit2