Kevätkukkia ja (mielenkin)kuvia

Aamulla heräsin naapurista kantautuviin ”Tuu kattoon! Kato!” -huudahduksiin ja arvasin rientää ikkunaan. Kotitietä tallusti poispäin korvat lurpaten kuka muukaan kuin Totoro (eli kämppis matkalla viimeisen koulupäivänsä viettoon – parin kolmen kilometrin verran ihmisiä ilostuttaen). Harmillisesti en ehtinyt napata kuvaa, mutta ehkä joskus on hyvä jättääkin joitakin otoksia vain mielen kansioihin.

Kerran näin vanhan, ruttuisen miehen istuvan kuskin paikalla ruumisautossa, puku päällä, mietteliäs ja syvä katse kasvoillaan, tupakkaa poltellen. Kuva oli niin täydellinen, kuin lavastettu. Aikani harmittelin, ettei minulla ollut kameraa mukana (ja jos olisikin ollut, en tiedä olisinko tohtinut kuvata ventovierasta), mutta toisaalta edelleen, useammankin vuoden päästä, pystyn palauttamaan mieleeni tuon hetken kuin valokuvan.

Kuvasin taas tulppaaneja. Kukat ovat varsin kiitollisia kuvausharjoitusten kohteita, niitä ei oikein saa tekemälläkään rumiksi, ja kuvasta tulee useimmiten jollain tapaa onnistunut. Nämä kyseiset yksilöt kasvattivat vartta astiassaan monta senttiä, mutta eivät auenneet vaan kuivuivat melkeinpä suut supussa. Kauniita ne ovat yhtä lailla, auki, kiinni, kuivuneina, tuoreina. Tuo kasvu vesijohtoveden voimalla ihmetyttää, samoin kuin se, että miten porkkanat ja perunat tietävät jääkaapin pimeydessä, että alkaa olla kevät?

Kyllä, olen ainakin Euraasian kolmanneksi lällyin.

Ikkunalaudallakin alkaa hiljalleen olla kevään ensi merkkejä. Kaupan basilika ja persilja saavat (ainakin toivottavasti) jatkaa elämäänsä pitkään uusissa mullissa ja ruukuissa. Siksak-nutussa viihtyvä rönsyliljakin on lisääntyneen valon myötä komistunut silmissä! Ja jottei blogi olisi vain täydellisen elämän näyteikkuna, jonkun kuvan laitamilta voi bongata ei niin kovin onnistuneen rukolan jatkokasvatusyrityksen.

Tarkennuksen (kuten oikeastaan kaiken muunkin) kanssa on vielä opettelua, mutta osaltaan noissa kuvissa viehättääkin se, että ne ovat vähän miten sattuu. Voi olla onnikin, ettei opettele kuvaamaan ”liian oikein”, vaan tekee kuten itsestä hyvältä tuntuu. Tietysti perusasioiden hallinta on hyväksi kuten kaikessa muussakin: opetellaan ensin säännöt, jotta tiedetään, kuinka voidaan rikkoa niitä, vai mites se oli.

Ei ehkä pitäisi mennä mihinkään lakkoon koskaan ikinä, sillä juuri kun päätin, että voisin olla ostamatta vaatteita (ostan niitä aika harvakseltaan), menin ja löysin kaksi täydellistä vaatekappaletta ja yhden ihan kivan (mutta puoli-ilmaisen). Kuten kuvista voi päätellä, hankittua tuli.

Puolustaudun sillä, että katsokaa nyt tuota mekon kuosia! Olisitteko itse muka voineet jättää tämmöisen oman onnensa nojaan? Sen on joku itse tehnyt, ommellut taskutkin, nappilistat, rypytetyn pääntien, ja vielä pistellyt käsin huolittelut hihansuihin. Se istuu ja sopii minulle oikein hyvin. Ja kaiken lisäksi tämä kaunein tunikamekko maksoi kaksi euroa!
(Se toinen täydellinen asia oli ihanasti huopunut, juuri sopivan kokoinen luonnonvalkoinen palmikkoneulevillatakki, sillä pärjännee säässä kuin säässä.)

Olen aika onnellinen.

Mainokset

Ihmissilmä pystyy erottamaan kaikkein eniten vihreitä värisävyjä

(…kertoo coloria.net)

Kynä sauhuaa aamuin illoin ja usein päivisinkin. Vaan ei niitä semmoisia ole tänne tarkoitettu. En ehkä ole ollut hetkeen varma, mitkä asiat sitten on? Kausia, vaiheita, onhan niitä, nyt sitten hiljaisempaa tällä saralla.

Ulkona on niin vihreää, että melkein nousee vesi silmiin. Paisuva, pursuava, pirskahteleva elämänvoima, kuinka onnellinen sitä onkaan saadessaan jälleen nähdä tuon kaiken kauneuden!

Kuinka sitä voisi muuta kuin nöyrästi kiittää, ja iloita saaduista lahjoista.

Pestoa ja parfyymeja

Laidunkausi on vappuhulinoista selvittyäni jatkunut vahvasti. Tällä viikolla olen nautiskellut pihan (ja ikkunalaudan) antimia peston muodossa, sekä pastan että pizzan kera.

KESÄPESTO
Kerää pihalta mitä satut löytämään. Oma versioni koostui pääasiassa vuohenputkesta, mutta joutuipa mukaan pari voikukan lehteäkin (sileämpilaitaisten sanotaan olevan maukkaampia). Lisää basilikaa, (oliivi)öljyä, valkosipulia maun mukaan sekä suolaa ja surauta sileäksi.
Rakkausmönjää!

Pizzana vanha tuttu rucola-mozzarellalätty. Nam nam!

Maanantaina Mrrrttakerhossa askarreltiin tulevaa äitienpäivää ajatellen kiinteitä parfyymeja, jollaisia viime keväänä tein koulun näyttöä varten.

Eräs äiti (muiden joukossa) varmasti ilahtuu Kontiaisen kyynel -tuoksusta…

KIINTEÄ PARFYYMI

Sulata vesihauteessa n. 5 grammaa mehiläisvahaa.
Sekoita toisessa astiassa haluamasi eteeriset öljyt (yhteensä 20-30 tippaa) ja jojobaöljy (5-10 ml).
Kaada öljyt vahan sekaan, sulata ja kaada kippoon. Ja siinä se!

Tuoksuja valitessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että jokainen yhdistelmä sisältäisi ainakin yhden juurituoksun, sillä ne toimivat ikään kuin parfyymin fiksatiivina. Viimeisessä vaiheessa on myös tärkeää olla lämmittämättä parfyymia liikaa, sillä lämmitettäessä eteeriset öljyt haihtuvat nopeasti.

Loppuun vielä tärkeä muistutus, joka vastaani tuli Helsingin vappureissulla:

Toukokuu vaikuttaa varsin lupaavalta alkupäiviensä perusteella!

Kevättä rinnuksilla

(Pariin viikkoon en ole edes avannut koko Bloggeria, ja nytkö tänne pitäisi sitten keksiä jotain järkevää sanottavaa. Huh.)

Olen heilunut paikasta toiseen kuin mikäkin heinämies, ja pääsiäisen jälkeinen aika onkin kulunut lähinnä nukkuessa, lojuessa ja nukkuessa. Eilen heräsin horroksesta ja olenkin ollut mitä mainioimmalla mielellä. Aurinko paistaa, linnut laulavat (vielä kun tietäisi mitkä linnut), kukat kukkivat (vielä kun tietäisi mitkä kukat) ja elo on kaikin puolin jees, että mikäs tässä!

Osallistuin Facebookin arkihaasteeseen, summatkoon ne kuvat viime aikojen menot.

Kotopuolessa pääsiäislomilla auttelin serkkupoikaa (taas) remonttihommissa. Nuhjuinen, nokinen ja aikalailla epämääräinen pannuhuone/vessa/kodinhoitohuone on nykyään kuin mistäkin sisustuslehdestä!

Pelkästään puulla lämpiävässä huushollissa vieraillessa ei käsien nokeentumiseltakaan voine välttyä, vaan mukavahan se on välillä tulenkin kanssa puljata.

Vuohenpäällä perusarkeen kuuluu istuksia kodin rappusilla auringosta nauttien ja pyykkien kuivamista katsellen.

Eräs ehtoo kylään saapui miekkonen muassaan neljä kappaletta parkittuja pässin kiveksiä.

Aamupuuro on arkistakin arkisempi, tällä kertaa neljän viljan hiutaleita höystettynä mustikoilla ja tyrneillä, psylliumilla, hamppuproteiinijauheella ja pellavansiemenöljyllä.


Laidunkausi avattu! Olen muutamana päivänä nauttinut pihan antimista, ja ikkunalaudan lapsosetkin ovat jo sen verran suuria, että olen uskaltanut niitä vähän maistella. Miten ihanaa ja virkistävää syödä tuoretta ruokaa talven jälkeen, ah auvoa!

Nyt painun sinne minne kuulunkin, eli keittiöön, päiväseltään pitäisi kestiä entistä asuintoveria ja illalla saapuvat vierailulle vanhat koulukaverit. On hyvvää!

Intuition viemää

Olen ollut jo tässä jonkin aikaa sillä mielellä, että pihasauniot ja perunat sopisivat yhteen. (Pihasaunio on kamomillasaunion sukulainen, ja sitä voidaan kotioloissa käyttää samaan tapaan.) Koskaan en ole kokeillut, enkä kuullut kenenkään muunkaan kokeilleen, mutta silti tunne on ollut vahva. Jokin hyvin hatara muistikuva sanoo äitini ehkä joskus pihasauniota keränneen ja siitä jotain tehneen, mutta sen enempiä vinkkejä tuon ajatuksen lähtökohtiin ei päästäni löydy.

Itse asiassa ennen tätä päivää en edes tiennyt, miltä pihasaunio maistuu, vaikka sen tuoksusta pidänkin. Tuon suluissa olevan lauseen olin lukenut eräästä villiyrttioppaasta ja olen pihasauniota kerännyt ja kuivannut, mutta lähinnä teeyrttitarkoitukseen. Tänään kuitenkin keräsin muutaman kukinnon perunoita varten, sillä täytyyhän noin voimakasta vaistoa seurata.

Pihasaunion lisäksi höysteeseen päätyi vastustamattoman herkullisen näköisiä nuoria siankärsämön versoja sekä muutama tillin varsi.

Höyste löysi paikkansa keitettyjen perunoiden päältä voinokareiden vierestä, lisäksi lautaselta löytyi nokkoslättyjä (tutulla ohjeella tein, tuoreet nokkoset kannattaa ryöpätä nopeasti ennen käyttöä). Kaiken vihreän poimin omin pikku kätösin noin tunti ennen ruoanlaittoon ryhtymistä, joten aika tuoreesta ruoasta saimme nauttia.

Ja kuulkaas vaan, oikeassa oli intuitioni! Pihasaunio maistui kuin maistuikin oikein hyvältä, ja passasi perunoihin kuin nakki silmään. Ehkä seuraavalla kerralla teen maustevoin yrteistä, tai levitteen, jota onkin pitänyt kokeilla jo ties kuinka kauan. Siankärsämö ei mikään supersuosikkini ole, mutta meni tuossa mukana (eikä sekään missään tapauksessa pahaa ole).

Kouluni kautta ja muutenkin (kun tuo nyt tuntuu trendi olevan) olen villiyrteistä kuullut ja lukenut paljonkin, mutta kauheasti ei ole teejuttujen lisäksi tullut kokeiltua. Jospa nyt innostuisin enemmänkin, ainakin tuosta sauniosta tuli aivan lempi.

Jos joku muukin innostuu niin tiedoksi: kamomilla- ja pihasaunio jees, peltosaunio not so jees. Eikö huomaakin, että minulla on yrttineuvojan paperit hankittuna? (Tosin juurikin kamomillaa en saisi neuvoa, sillä kokeessa se meni pieleen ja merkintä puuttuu neuvojakortistani…)

Näemmä yksinkertaisuuden teemalla jatketaan edelleen, ja mikäpäs siinä. Kuten sanottua, joskus yksinkertaiset asiat ovat niitä parhaimpia.