Juhannuksen jälkeiset kysymykset (ja ehkä joku vastauskin)

Elämäni ensimmäinen kaupunkijuhannus. Ja kaikkea oli, sopivasti. Unta, valvomista, juomaa, ruokaa, puhetta, naurua, laulua, hiljaisuutta, ohutta hämärää laskevan ja nousevan auringon välissä. Ja yksi 5-vuotias pitämässä huomion oikeissa asioissa, kuten sen miettimisessä, miten ujous syntyy tai miten keinussa istuminen voi tuntua rakkaudelta.

Joskus oli kai aika, jolloin en ollut jatkuvasti hiukan huolissani. Puhuttiin eilen siitä, miten pieni stressi voi olla aina olemassa oleva, pysyvä olotila, joka voi muuttua melkein osaksi kehoa, kuin takki, jota ei riisu koskaan. Miksi joillekin syntyy sellainen ja toisille ei? Miten se riisutaan?

Yhtenä juhannuksen pitkistä öistä sain hetkeksi ja toiseksikin kiinni siitä irrallisuuden ja levon tunteesta, jonka harvoin kotona saavuttaa. Sen tunteen, kun ollaan lomalla. Miksi se ei käy aina ja joka päivä, miksi pitää mennä pois, että sen saavuttaa?

Koti on tärkein paikka, paras paikka, mutta kuitenkaan siellä ei ole niin hyvä, kuin jossain toisaalla? Eikä siellä toisaallakaan olisi sitten hyvä, jos siellä olisi koti, vai?

(Aloin eilen opetella ukulelen soittoa. Ehkä se auttaa, tai ainakin hyvät sanat.)

Ps. Yhtenä iltana mentiin kellariin huutamaan. Lapsi osasi parhaiten, tietysti, ja minä huomasin, että en osaa. Siis en osaa huutaa. Älytöntä.

– – –

Joinain päivinä naurattaa se, miten olen naamallani kaikenlaisissa merkeissä ja viesteissä, ja silti kuitenkin voin kuvitella olevani yksin. Vain pieni tovi edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen tartuin koulukirjaan ja aloin lukea.

…voidaksemme elää hyvää elämää, meidän on uskallettava kyseenalaistaa ajatus- ja toimintatapojamme, ja muutettava niitä silloin, kun huomaamme, etteivät ne enää johda haluamaamme tulokseen…kaikkea ei tarvitse osata heti…kehitystä tapahtuu kuitenkin vain silloin, kun pystyt havainnoimaan ja arvioimaan omaa toimintaasi…meidän kannattaa kirkastaa omat arvomme ja pyrkiä toimimaan niitä kunnioittaen…on selvää, ettei ihmiselämää voi kokonaan suunnitella etukäteen – – voimme kuitenkin valmistautua tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joita eteemme tulee ja jotka avaavat mahdollisuuksia liikkua tavoitteittemme suuntaan…

Ja niin edelleen. Jos koulukirjat ja tarotkortit ja sanat kaikki sanovat samaa, lienee totuutta ainakin siemenen verran.

pino2kamomillapioni1tomaatit1

tomaatinkukkavalkoapilatpioni3valoa16

Kevätfiilis

tomaattienalutnarssisittulppaanienalkutomaattienalut2tulppaanienalku2unikkojenalku

Joka vuosi se yllättää yhtä lailla. Pääsiäisen aikana lumet olivat sulaneet, kadut kuivuneet, elämä herännyt pihaan, puihin ja purkkeihin.

Mukavia asioita: kotikampukselta toiselle uskaltaminen, ja siitä johtuen paremmat tietokoneet ja ohjelmistot (Photoshop!), AURINKO, sauna, pääsiäisen hyvät menot (ei puhuta nyt kirkosta), rakkaat, värit, halu olla ulkona.

Kevätkukkia ja (mielenkin)kuvia

Aamulla heräsin naapurista kantautuviin ”Tuu kattoon! Kato!” -huudahduksiin ja arvasin rientää ikkunaan. Kotitietä tallusti poispäin korvat lurpaten kuka muukaan kuin Totoro (eli kämppis matkalla viimeisen koulupäivänsä viettoon – parin kolmen kilometrin verran ihmisiä ilostuttaen). Harmillisesti en ehtinyt napata kuvaa, mutta ehkä joskus on hyvä jättääkin joitakin otoksia vain mielen kansioihin.

Kerran näin vanhan, ruttuisen miehen istuvan kuskin paikalla ruumisautossa, puku päällä, mietteliäs ja syvä katse kasvoillaan, tupakkaa poltellen. Kuva oli niin täydellinen, kuin lavastettu. Aikani harmittelin, ettei minulla ollut kameraa mukana (ja jos olisikin ollut, en tiedä olisinko tohtinut kuvata ventovierasta), mutta toisaalta edelleen, useammankin vuoden päästä, pystyn palauttamaan mieleeni tuon hetken kuin valokuvan.

Kuvasin taas tulppaaneja. Kukat ovat varsin kiitollisia kuvausharjoitusten kohteita, niitä ei oikein saa tekemälläkään rumiksi, ja kuvasta tulee useimmiten jollain tapaa onnistunut. Nämä kyseiset yksilöt kasvattivat vartta astiassaan monta senttiä, mutta eivät auenneet vaan kuivuivat melkeinpä suut supussa. Kauniita ne ovat yhtä lailla, auki, kiinni, kuivuneina, tuoreina. Tuo kasvu vesijohtoveden voimalla ihmetyttää, samoin kuin se, että miten porkkanat ja perunat tietävät jääkaapin pimeydessä, että alkaa olla kevät?

Kyllä, olen ainakin Euraasian kolmanneksi lällyin.

Ikkunalaudallakin alkaa hiljalleen olla kevään ensi merkkejä. Kaupan basilika ja persilja saavat (ainakin toivottavasti) jatkaa elämäänsä pitkään uusissa mullissa ja ruukuissa. Siksak-nutussa viihtyvä rönsyliljakin on lisääntyneen valon myötä komistunut silmissä! Ja jottei blogi olisi vain täydellisen elämän näyteikkuna, jonkun kuvan laitamilta voi bongata ei niin kovin onnistuneen rukolan jatkokasvatusyrityksen.

Tarkennuksen (kuten oikeastaan kaiken muunkin) kanssa on vielä opettelua, mutta osaltaan noissa kuvissa viehättääkin se, että ne ovat vähän miten sattuu. Voi olla onnikin, ettei opettele kuvaamaan ”liian oikein”, vaan tekee kuten itsestä hyvältä tuntuu. Tietysti perusasioiden hallinta on hyväksi kuten kaikessa muussakin: opetellaan ensin säännöt, jotta tiedetään, kuinka voidaan rikkoa niitä, vai mites se oli.

Ei ehkä pitäisi mennä mihinkään lakkoon koskaan ikinä, sillä juuri kun päätin, että voisin olla ostamatta vaatteita (ostan niitä aika harvakseltaan), menin ja löysin kaksi täydellistä vaatekappaletta ja yhden ihan kivan (mutta puoli-ilmaisen). Kuten kuvista voi päätellä, hankittua tuli.

Puolustaudun sillä, että katsokaa nyt tuota mekon kuosia! Olisitteko itse muka voineet jättää tämmöisen oman onnensa nojaan? Sen on joku itse tehnyt, ommellut taskutkin, nappilistat, rypytetyn pääntien, ja vielä pistellyt käsin huolittelut hihansuihin. Se istuu ja sopii minulle oikein hyvin. Ja kaiken lisäksi tämä kaunein tunikamekko maksoi kaksi euroa!
(Se toinen täydellinen asia oli ihanasti huopunut, juuri sopivan kokoinen luonnonvalkoinen palmikkoneulevillatakki, sillä pärjännee säässä kuin säässä.)

Olen aika onnellinen.

Tunika, toinenkin ja satoakin vielä

Olen saanut ompelukurssilla valmiiksi kaksi (2) työtä. Toiseen piirsin kaavat vanhaa vaatetta mallina käyttäen ja toisen värkkäsin vanhasta hameesta. Molemmat työt ovat olleet omalla tavallaan hanurista, mutta ehkä juuri myös siksi erittäin opettavaisia.

Olen oppinut ainakin seuraavaa:
1. Sinnepäin ei joka tapauksessa ole ok, mutta aika monesti on.
2. Höyryprässi pystyy ihmeisiin ja enemmänkin.
3. Puoli senttiä voi olla merkittävä mitta.
4. Ratkoja on ystävä, ja sitä oppii käyttämään nopeasti tehokkaasti.
5. Kun tuntikausien ähräyksen jälkeen saa pukea päälleen sopivan ja istuvan itse tehdyn vaatteen, on tunne upea. Suosittelen.

Nostin tällä viikolla ensimmäiset punajuuret. Hellämieliset puutarhurit eivät useammasta yrityksestä huolimatta raaskineet riittävästi harventaa, niinpä herkut ovat jääneet aika pieniksi. Mutta onhan noi söpöjä, voi sentään!

Oho, huhtikuu & Sata syytä olla onnellinen, nro 3

Minnehän lie tuo maaliskuu katosi. Teinköhän mitään? Vai teinkö liikaakin?

Ainakin join tsiljoona kuppia teetä ja siinä sivussa kotiuduin Vuohenpäälle. Join myös suhteessa aikaisempaan melko paljon rommia, kuivatin pyykkejä ulkona, lenkkeilin, ihailin ja hämmästelin valoa ja varjoja, olin kummipoikani lapsenvahtina, suunnittelin ja iloitsin. Niin ja eräs pipokin valmistui.
Tänään voisin stressata tästä ja tuosta ja pyykinpesukoneista 400 kilometrin päässä, mutta enpä suostu, vaan keskityn ihailemaan ikkunalaudan lapsosia. 
SATA SYYTÄ OLLA ONNELLINEN, NRO 3: Kasvu

Aurinkoa!

En ole idätyksen tai versotuksen ammattilainen, mutta hulluhan sitä olisi jos ei kokeilisi, niin terveellisestä tavarasta on kyse. Ja on ihanaa saada työntää sormensa (no lähinnä sormenpäänsä) multaan ja nähdä vastasyntynyttä vihreää tähän aikaan vuodesta! Nämä pikkuiset saivat alkunsa kuorituista auringonkukansiemenistä.

VERSOTUS sujuu jotakuinkin seuraavasti (kertoo Kasvisruutukokki):

  • Idätä siemeniä pari päivää eli:
    • Huuhdo siemenet hyvin, liota yön yli, huuhtele ja laita idätysastiaan tai purkkiin, jonka suulle on viritelty harso tai muu veden läpäisevä kangas.
    • Vahingoittuneet ja turpoamattomat siemenet kannattaa poistaa, tyyli on vapaa.
    • Idut kasvavat parhaiten pimeässä, joten purkkia kannattaa säilyttää esim. astiankuivauskaapissa, jolloin myös ylimääräinen vesi pääsee valumaan astiasta helposti pois.
    • Huuhtele huolellisesti 2-3 kertaa päivässä ja valuta hyvin.
    • Auringonkukansiemenille riittää vuorokauden idätys. Omani ehtivät kasvaa vähän turhan suuriksi, vaan eipä se niin nöpönuukaa ole.
  • Levitä alustalle 2-3 senttiä multaa, kastele hyvin ja levitä idut mullan päälle.
  • Pane astia pimeään tai peitä se ja säilytä näin pari päivää.
  • Ota peite pois ja siirrä astia valoon kunnes versot ovat kasvaneet (noin kolme päivää). Suihkuttele päivittäin.

Osa versoista päätyi Aurinkopestoon, joka ei ole ulkonäöltään erityisen kaunista apetta (varsinkaan tummentuessaan), mutta varsin terveellistä. Tein peston harvinaisen tarkasti ohjetta noudattaen, korvasin vain agavesiirapin hunajalla ja jätin sitruunankuoret pois. Laitetaas vielä muistiin mitä tuli tehtyä.

AURINKOPESTO

1 dl auringonkukansiemeniä liotettuna (vähintään yön yli)
reilu nippu auringonkukanversoja
1 dl kylmäpuristettua auringonkukansiemenöljyä
1 valkosipulinkynsi
mustapippuria
ruususuolaa
hunajaa
sitruunanmehua

Valuta liotetut siemenet. Sekoita kaikki ainekset (paitsi versot) sauvasekoittimella karkeaksi tahnaksi. Sekoita joukkoon versot ja surauta muutama sykäys sauvasekoittimella, kunnes versot hienontuvat joukkoon.

Tällaisenaan pesto toimi ihan hyvin dippikastikkeena, mutta pastan (eli makaronin) joukkoon lisäsin vielä valmista punaista pestoa sekä pari paloiteltua aurinkokuivattua tomaattia.

Vaikka pesto aivan makoisaa olikin, huomasin tunkkaisen sivumaun, jolle en oikein lämmennyt. Liekö se siementen ominaispiirre vai tottumattomuusasia. Siemeniä mieluusti söisin, mutta yleisesti haluaisin ruokani olevan myös makuhermojani hellivää. Ehkä täytyy kokeilla auringonkukan sijaan jotain muuta seuraavaksi, tuo Keittiökameleontti-blogi vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja innostavalta, sieltä varmasti apuja löytyy.

    Kitkemistä

    Elämä edessä voi joskus tuntua vaikeasti läpäistävältä viidakolta 
    (jostain syystä aika usein maanantaisin).

    Mutta jossain siellä kaiken epämääräisen keskellä piileksii punainen lanka.

    Joten ei muuta kuin hommiin! Pikku hiljaa, asia kerrallaan
    kuva selkenee ja palaset loksahtelevat paikoilleen.

    Tadaa! Pari tunnin keskittyneen aherruksen jälkeen kaikki 
    ylimääräinen on raivattu pois, ja mielessäkin on taas kaikki paremmin paikoillaan.

    Elämän sisältö

    Päiväni vietän näissä maisemissa

    Kannustaen lapsia kaikenlaisiin touhuihin, kuten

    (Okei, tuon viimeisen tein itse. Se on joka perjantaisen tietovisan voittajan kiertävä amuletti. ”Toooosi hieno, hyvin osasit”, sanoivat lapset…)

    Loppupäivän vietän lähinnä syöden ja miettien, että mitä seuraavana päivänä söisi. Lautaselle (eli entiseen jäätelö-, nykyiseen eväsrasiaan) on päätynyt mm. leipäjuusto-, feta-, ja halloumisalaattia. Juustot alkavat käydä hiljalleen vähiin. Tänään onkin tarkoitus vielä värkkäillä vaihtelun vuoksi piirakka huomisen eväiksi.

    Eiköhän tässä ala pikku hiljaa jaksaa muutakin, kunhan alkushokista selviytyy. On vuosia siitä, kun minulla oli ohjelmaa viitenä päivänä viikossa tietyn aikaraamin sisällä. Onneksi työni on ulkosalla, ei tarvitse enää iltasella yrittää vääntäytyä pihalle komeista keleistä nauttimaan!

    Hulinata

    Huh, viimeinkin ehdin (tai maltan) hetkeksi istahtaa koneen ääreen ja kirjoitella kuulumisia. Viikko Oulussa viljelyshommissa meni hujauksessa, säät olivat uskomattoman suotuisat ja kaikenlaista saatiin aikaan (mm. rakon kämmeneen lapioinnin seurauksena – olen ylpeä!).

    Perjantaina kotiin päästyäni napsahti lapsenvahtinakki, ja aika lailla 5 kuukauden ikäinen kummipoikamme kävi iltaamme ilostuttamassa.

    Lauantaina juhlittiin erästä kolmikymmenvuotiasta syöden, juoden, tietovisaillen sekä tietysti illan sankarin kauneutta ja viisautta julistaen. Loistavin idea (hyttysistä huolimatta) oli jatkaa juhlista baarin sijasta läheiseen Puolen Metrin metsään (tällä nimellä paikkaa tuskin kannattaa karttapalveluista etsiä…) nuotion ääreen turinaa jatkamaan. Öinen, tyyni – ja yhtäkkiä humps vaan jo aamuinenkin – järvimaisema on niin kertakaikkisen kaunis, että.

    Sunnuntai kului puistossa huokaillen, eilen torikahveilun jälkeen oli jo aikakin istuttaa lauantaina ostetut parvekekasvit ja siinäpä meni sitten sekin päivä.

    Tosin tälläkin hetkellä istun tuli pyllyn alla, sillä noin yhdeksän minuutin kuluttua olisi startattava pyörä kohti kesän harjoittelupaikkaani.

    Lisäkuvia seurannee myöhemmin, tässä maistiaiseksi yksi viime viikon suosikeistani. Työergonomiaa ei voi kuin ihailla!

    Visua ja nokkospettua

    Viime aikoina mieli on ahkeroinut lähinnä koululiitteisten asioiden parissa. Muutama hyvin pitkä ja raskas päivä siihen meni, mutta valmista tuli!

    Parikymmentä sivua visua, niin kuin lyhenteisiin mieltynyt luokkatoverini hellästi ilmaisisi, eli viljelysuunnitelmaa. Työn tekeminen oli haastavaa, sillä tietoni ja taitoni viljelyksen jalosta taidosta ovat lähinnä teoreettisia huonekasveja ja erästä epäonnista palstakokemusta lukuunottamatta, mutta kylläpä sitä tuli opittuakin! Huomenna on sitten se varsinainen näytön paikka, mutta suhtaudun siihen melko rauhallisesti – olen jo antanut itselleni reippaudesta ja tietojen karttumisesta henkisen kolmosen.

    Kuva täältä

    Huominen näyttötilaisuus on kuitenkin vasta ensimmäinen koitos tässä koitosten keväässä. Noin kuukauden kuluttua on luvassa vielä kolme vastaavaa tilaisuutta, elintarvikkeisiin, hoivatuotteisiin ja koristemateriaaleihin liittyen. Näissä siellä jossain kaukana tulevaisuudessa häämöttävissä näytöissä onneksi esitellään tehtyjä tuotteita, ja tekstitiedostojen ääressä istumiset alkavat olla tämän koulun osalta istutut.

    Edellä mainittuja näyttötuotteita olen tässä kaiken aikaa muhitellut, ja pikku hiljaa alkaisi olla toteutusten aika. Sunnuntaina vietin lähes koko päivän keittiössä, ja uunista putkahti ulos muun muassa italialaistyylinen nokkos-pettuleipä. Se (ja toki hyvät katelaskelmat ja markkinointisuunnitelmat ja muut humputukset) muassani pitäisi sitten viikolla 20 vakuuttaa näytön vastaanottajat. 
    Resepti seuraa ehkä joskus (ellen päätä tulla innovaatiollani rikkaaksi…), mutta eivätköhän useimmat edes silloin tällöin kyökissä häärivät osaa moisen ominkin avuin väsätä. Hyvää tuli, joten ihan luottavaisin mielin jätän sen hautumaan, ja keskityn muiden tuotteiden kehityskaareen ajatuksesta todellisuudeksi. 
    Paitsi että nyt kyllä keskityn lähinnä aivojen nollaamiseen tv-viihteen avulla, jotta voin sitten huomisessa esittelytilaisuudessa loistaa änkyttämällä, takeltelemalla ja luultavasti myös puhumalla kaikenlaista palturia, kun en tuota suunnitelmaani mitenkään ulkoa ole tullut opetelleeksi. Peukut pystyyn!