Tässä tämä

feeniks

Tein eilen koulussa tavoitetaulun ensi vuodelle. Täällä pimeydessä on kai turha edes yrittää kuvata muuten kuin sanoin: body love, jooga, parasta aikaa, anna hyvän kiertää, elämä soi duurissa, ote vedestä, ihanat naiset saunassa, yö metsässä päivittää pään, pähkäillään, yhdessä, runo syntyy ykskaks, lämmittäjä luo nautinnon. Välissä raparperin paloja ja kuppikakkuja, kanervankukkia, pellonlaitoja, kirsikan vaaleanpunaa ja omenan valkoista. Eiköhän siinä ole riittävästi tavoitetta.

Tänään tein viimeisen koulutehtävän ja enää on jäljellä kolme koulupäivää (joista kaksi vajaata) ennen pitkää lomaa. Tammikuussa alan suorittaa kahta opintokokonaisuutta päällekkäin, ajatuksina jaa-a ja samalla into mahdollisuudesta haastaa itseni ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.

aurinkoakin

Tänään kävin ensi kertaa Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa (kiitos V!) ja tiedän, mitä teen joululomalla. Toivon pakkasen nipistelevän poskia, saunan lämmittävän raukeaksi, ja sen päälle haluan käpertyä sohvannurkkaan syömään suklaata ja kääntelemään sivuja. Vuohiksellakin on nykyään sohva, joten epäilen suunnitelman jopa onnistuvan. Ah. Loma, joka tuntuu lomalta. (Kunhan ensin pääsen tästä matkustan sinne ja matkustan tänne ja ostinpas junaliput hölmösti ja mites nämä kaikki tavarat -stressistäni, joka on oikeasti enää vain kaiku, eikä mikään todellinen.)

Oletettavasti palailen tänne vasta ensi vuonna, joten hyvää ”whatever doesn’t offend you”, ollaan lempeitä meille ja muille! ♥︎

(Ps. Liityin Instagramiin, sieltä minut löytää nimellä taimianeta)

joulukortit

korttejajasukkia

Virkattujen sydämien ohje

 

iskänsukat

Aika pitkään minulla oli Hämeenlinnassa vain valkoista ja oranssia lankaa…

Mainokset

Pimeää ja onnellista

Oho. Eipä ollut tarkoitus pitää mitään päivitystaukoa, mutta niin se vain kävi. Aika usein päivittäminen jää, kun kuvien valitseminen ja muokkaaminen tuntuu niin työläältä, vaikkei se todellisuudessa välttämättä olisikaan. Ehkä sitä sanottavaakaan ei sitten ole ollut, jotta olisi tarpeeksi motivoinut. Ja on tässä ollut koulun sekä upouuden joogamaton (♥) kanssa touhua muun elämän lisäksi.

(Kuvituksena parit sukat, joita eräs S toivoi. Lisää seurannee!)

rosaceasukat

Ruusufinnille omistetut sukat

Se selittelyistä. Marraskuu ja tämä joulukuun alku on ollut varsin tunteikasta aikaa. Tänään heräsin auringonpaisteeseen ja olin iloinen ja kevyt, kunnes menin internettiin ja. No, tiedätte varmaan tunteen. Aaltoliike ei ollut lajissaan ensimmäinen, kai nämä lyhyet päivät ja pimeät illat hommansa osaavat.

jiinsukat

Sukat pinkkimustalle ystävälle, tällä ohjeella

Viime viikonloppuna olin hurjan onnellinen, niin onnellinen kuin nyt tällainen tunneongelmainen voikaan olla. Nukuin kahden ykkösmiehen välissä, toinen lepäsi sievästi selällään seinää vasten, toinen meritähti-asennossa hampaitaan narskutellen. Sinä yön hetkenä, yhden 28- ja yhden 4-vuotiaan, isän ja pojan, unituhinaa kuunnellessani, olin täysi ja pakahduksissa. Miten paljon rakkautta on pienessä hetkessä ja pienessä ihmisessä! Ja suuremmassakin.

tiusanen

Metsän kissa J. Tiusanen

Ja sitten, kaiken takana pelko. Olen miettinyt sitä, että jos koskaan olen äiti, miten voin päästää silmistäni pientä, miten voin luottaa että elämä kantaa, miten voin nukahtaa ja hetkeksi päästää irti… Kai se rohkeus sitten tulee jostain, tai sitten hulluus.

Vaikka pelko ei suoraan hallitse elämääni, on se kuin varjo joka askeleni vierellä. Järkipuhe ei auta, sillä pelolla ei ole mitään tekemistä järjen tai arkiymmärryksen kanssa. Se on se häivähdys silmän nurkassa, joka saa miettimään, että jos sitä joskus näkeekin aaveita. En varmasti ole ainoa, joka pelkää, mutta se tuntuu vaikealta ottaa puheeksi kenenkään kanssa. Kun mikään toisen sanoma ei voi sitä ottaa pois. Olen kaiken sanonut itselleni, ja ei se muutu. Pitäisi vaan luottaa ja olla huolehtimatta, elää hetkessä. Luokkakaveri piti viikon alkuun mindfulness-tunnin, jonka aikana matkasimme omiin turvapaikkoihimme. Ehkä onnen avain löytyy jostain sieltä…

syksyistä

En ole tarpeeksi nopea, että ehtisin napata ohikiitävästä valon hetkestä kiinni. Ja aurinkoa kaipaisin nyt niin paljon! Onneksi on niitä kauniita ja hyviä hetkiä, jotka saavat pimeän kipinöimään. Niitä kohti, sydän auki.

Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa…

Valmista!

Aloitin keskiviikkona työkokeilun, ja varsin epätunnollisena työntekijänä sairastuin heti alkuunsa (tosin vasta sunnuntai-iltana ensin viikonlopusta nautittuani). Kotona lojumisesta on kuitenkin ollut se hyöty, että sain viimein valmiiksi ne en-edes-muista-milloin-kauan-sitten aloitetut Waldo-sukat, ja vieläpä kuvatuksikin. Samalla tulee esitellyksi Pentikin tehtaalla askaroidut esineet: lasitteilla maalattu muki ja savesta muotoiltu suitsuketeline.

Tuo lasitteiden kanssa touhuaminen oli kyllä jännää. Olin niiden kanssa tekemisissä ensimmäistä kertaa, ja sen kyllä varmaan huomaakin. Lasitteet ovat ihan eri värisiä ennen polttoa, enkä oikein osannut nähdä maalausvaiheessa millainen lopputuloksesta tulisi. Ihan tuosta mukista kuitenkin juoda voi, että sinänsä koen onnistuneeni!

veensukat2

veensukat3

muki2

muki1

muki3

suitsuketeline

veensukatjamuki

Sitten voisikin jatkaa True Bloodin parissa. Onhan se kauhea ohjelma, mutta en ole oikein muutakaan keksinyt. Sairastan niin harvoin, etten muistanutkaan, miten ärsyttävää tämä on. Yritän levätä, joten tuijotan ruutua kun en muutakaan jaksa, mutta se väsyttää ja rasittaa omalla tavallaan. Olenkin miettinyt paljon lepoa ja ylipäätään asioita, joista saa voimaa, ehkä niistä tulee jokin kokonaisuus joskus, kun päätäni ei täytä järkevien ajatuskokonaisuuksien sijaan räkä. Ihan tässä positiivisella mielellä kuitenkin ollaan, eipä näillä taudeilla ole tapana ollut ikuisuuksia kestää (koputan puuta).

Pitkän maan vuodenajat

Viime viikolla olin pohjoisessa, Posiolla. Siellä oli lunta puoleen reiteen. (Olinkin unohtanut miltä tuntuu kun kävellessä toinen jalka humpsahtaa syvälle hankeen – aika kylmältä, mutta ihan hauskaltakin.)

Eilen istuin Tampereella puistossa, auringonpaisteessa kirjaa lukien. En toki kovin kauaa ja tiukasti villaisiin kääriytyneenä, teetermos kainalossa, mutta kuitenkin.

En kuvannut reissussa paljoa, harmaa nollakeli ei ollut suotuisin eikä inspiroivin. Muuten matka oli hyvin onnistunut, vaikka olinkin ajastanut meidät lähtemään vuorokautta todellista myöhemmin! Tajusin tämän onneksi pari tuntia ennen lähtöä, ja ehdittiin hyvin. Eipähän tullut stressattua turhaan etukäteen, ja pyykitkin kuivuivat kätevästi 9,5 tunnin matkan aikana yöjunan tavaratelineillä.

Tähän reissuun palaan varmasti myöhemminkin, pääsimme nimittäin askaroimaan saven ja lasitteiden kanssa Pentikin tehtaalle! Tuotoksemme jäivät pohjoiseen odottamaan uuniin pääsyä, esittelen ne sitten valmiina kunhan kotiutuvat.

Kotipihalla näytti tänään tältä. Vaikka kevättä usein pimeän talven aikana odottaa odottamistaan, aina se yllättää. Nytkö jo! Vai onko kyse siitä, että se ihan oikeastikin tulee vuosi vuodelta aiemmin? Ainakin tänä vuonna se kuulemma on kuukauden etuajassa.

Siemenpussit on jo kaivettu esille, ja viljelyasiat alkavat hiljalleen hyrrätä mielessä yhä vahvemmin. Viime vuonna laitettiin pihaan kaikkea mitä mieleen juolahti, tänä vuonna on tarkoitus yrittää paremmalla onnella ihan ajatuksen kanssa. Juuresten ja sen sellaisten sijaan aiomme keskittyä muutaman poikkeuksen ohella yrtteihin, salaattikasveihin ja kukkiin. Katsotaan kuinka käy!

Puikoilla on kevään etenemisestä huolimatta vahvasti villaista. Tahdoin tehdä mielitietylle uudet sukat, ja tällaiset langat tulivat valituiksi. Varsi- ja sukkaosa ovat eri paria, sukkaosaan kun kuulemma riittää ohuempikin lanka, ja väritkin varsin villit (joista muuten tulee aika paljon mieleen Wally/Waldo). Vaikka villasukat eivät kaikista keväisin neuletyö olekaan, taitavat nämä olla kuitenkin sieltä epätalvisimmasta päästä, nyt kun oikein katselen.

Samalla tulee esitellyksi myös päiväkirjani, jonka kannen uudistin teippaamalla siihen vanhasta lastenkirjasta sivun. Pääty ja takakansi ovat vielä nihkeän harmaat, tarttuisikohan tuohon akryylimaali?

Tarjoilualusia (ja taistelua tympäännystä vastaan)

Puolen euron kirpparilöytöni oli puinen tarjotin, joka pesun jälkeen oli lähes uudenveroinen. Sinällään se oli kuitenkin tylsä, joten luonnosteltuani vähän otin akryylit ja sudin menemään.

Lopputulos on aika kiva, tosin en ole päättänyt, onko tarjotin valmis vielä. Mutta kelpaa se ainakin hyvin säilyttämään samana iltana asuintoverin kanssa askaroituja lasinalusia! Menetelmä oli yksinkertainen: aaltopahvia, kasa lehtiä, sakset ja liimaa.

Neulepuolella olen viimein tarttunut sukkapuikkoihin ihan tosissani. Tein jokunen aika sitten yhdestä parista toisen valmiiksi (päättelinkin jopa) ja toisenkin melkein, kunnes tympäännyin ja purin. Malli oli kummallinen, värit olivat kummalliset, kokonaisuus oli kaikenkaikkiaan äh. Ja kun lahjasukista oli vielä kyse, mietin, että pakkokos noita on loppuun tehdä. Jälkivaikutuksena on ollut yleinen epäusko koko sukkahommaan. Nyt kuitenkin laitoin alulle Sukkalehden putkisukat. Jospa pyhä yksinkertaisuus palauttaisi innon!

Villaa ylle

Kun taivas on harmaa kuin marraskuinen aamu ja lämpötila huitelee juuri ja juuri viidentoista kieppeillä, on minun kirjoissani vahvasti syksy. Ja syksy tarkoittaa ennen kaikkea puikkojen kilinää. Uudessa seurustelukumppanissa on se(kin) hyvä puoli, että elämään ilmaantuu uusi käsitöiden vastaanottaja (eikä tuo varmaan vielä tässä vaiheessa tohdi kieltäytyäkään). Siispä puikoilla nyt viimeinkin kuplalapaset.

Harmaa on suomenlammasta ja veikkaisin punaisenkin olevan tyystin villaa. Pelkään peukaloiden kestävyyden puolesta, ja pohdin voisikohan sekaan neuloa jotain vahvikkeeksi, vaikkapa karhunlankaa? Tai sitten täytyy vaan parsia, se taitoni onkin vielä jokseenkin hataralla pohjalla. Jussi-paita -värit valikoituivat tumppuihin ihan vahingossa, mutta toisaalta sopivat pohjalaisjuuriaan fiilistelevälle miekkoselle. (Ja jotta muistaisin: silmukoita näissä on 28, joka on hiukan naftisti ja puikot perus 3,5.)

Taustalla yksi suurimpia aarteitani: mummon virkkaama parisängyn päiväpeitto. Ehdin haaveilla moisesta parisen viikkoa ja kappas, kun suunsa avaa saattavat toiveetkin helpommin toteutua – sellainen löytyi joutilaana mummon kaapista. Heinäkuussa 87 vuotta täyttänyt äidinäitini olisi vielä innokkaasti jatkanut peittoa, se kun on himppasen lyhyt sänkyyni, mutta painokkaasti sanoin, että osaan minä itsekin. Jaaha, osaisi kai sitä, mutta se aikaansaaminen onkin sitten eri juttu…

Aikaansaamisesta puheen ollen mainittakoon vielä alkukesästä tehdyt sukat. Ai miten niin en osaa arvioida langanmenekkiä? Toisaalta tykkään tuosta eriparisuudesta, kaveruksiksi ne kumminkin tunnistaa.

Sitten kuppi teetä, afrikkalaista musiikkia taustalle (kuten vaikkapa Bassekou Kouyatea) ja puikot pyörimään. Parempaa sadepäivän viettotapaa en äkkiseltään keksi.

Komisario Morse ja kumppanit

Kun tuli olo että jotain tarttis tehrä, mutta mitään isompaa ei viitsisi aloittaa, värkkäsin itselleni morsetus-korun (inspis Madam B.C:n blogista).

Tekstin keksimisessä isoimmaksi haasteeksi muodostui sopiva mitta (halusin korun, joka menee kaksi kertaa ranteen ympäri), ja valitsemastani sanaparista tuli vähän pöljä. Vaan olennaisinta onkin korun merkitys sanojen sijaan. Mukava pikku iltapuhde!

Neulomuspuolella olen saanut päätökseensä seilorisukat, jotka valmiina muistuttavat ennemminkin 70-luvun verkkatakista, ja väsännyt myös välipalapannan (palmikkopanta kiristi aina vaan ja jouti purkuun, joten tilalle tarvittiin jotain).

Stailisti oli vähän huolimaton noiden sukkien asettelun kanssa, pitääkin muistuttaa häntä olemaan seuraavalla kerralla skarpimpi. Mallina toimi toveri J, kiitos hänelle!
Olen varsin tyytyväinen molempiin tuotoksiin. Erityisesti mieltäni ilahduttavat nuo sukat, ei se tiimalasikantapää lopulta niin vaikea ollut (varsinkin kun luin Punomosta, että reikiä tulee vaikka mitä tekisi, joten niiden takia ei kannata masentua, parsii vaan sitten valmiina vähän siistimmäksi). Ovat muuten elämäni toiset aikuisten sukat, tästä se lähtee!

Vaihe vaihtuu

Blogilla on näinä päivinä 1-vuotissynttäri. Kulunutta vuotta voisi tarkastella ensin tilastoin:

  • piirun verran alle 100 tekstiä (en ihan päässyt sadan päivityksen leikkimieliseen tavoitteeseeni)
  • lähes 3700 sivun katselua (oho)
  • noin 30 kommenttia (joista suurin piirtein puolet lukijoiden)
  • 5 lukijaa

(Kerrottakoon myös, että 47% blogissani vierailleista käyttää Firefox-selainta ja yllättävän moni [9%] Internet Exploreria ja suurimmalla osalla [60%] on Windowsin käyttöjärjestelmä ja että vierailijoita on käynyt kymmenestä eri maasta. Ihan vaan tiedoksenne, että isoveljen lisäksi minäkin valvon.)

Blogiini on päädytty mm. hakusanoilla vyölaukku, kiinteät tissit ja liimatalla oli varsin hauskaa eilen.

Blogin alkuperäinen ajatus sähköisestä resepti/tein muuten tämmöstäkin -vihosta on kantanut yllättävän hyvin, vaikka rönsyillytkin olen sopivasti. Luulen, että tulevaisuudessa rönsyilen vielä enemmän (tai no, kuka tulevasta tietää).

Kaikenlaista on kuitenkin suunnitteilla tulevan pään menoksi ja bloginkin varalle, joten kun isot eellä niin pienetkin perässä – tahtoisin siis kuulla teitä siellä vastaanottimien toisessa päässä.  

Ketä te ootte? Vai onko siellä kettään? 

Sana on vapaa, ja enemmänkin saa kommentoida, mutta jos sen äännähdyksen verran edes.

Vaikka blogi lähinnä on (muka) vain itselle, eipä se olisi julkinen, ellei jonkinlaista keskustelua tahtoisi käydä. Tehdään siis niin ensi vuonnakin! (Mutta mieluummin 4ever loving.)

Ai niin ja PS. Se kummipojan joulupaketti: 

Kettu Repolainen

Tein nämä jo viime talvena melkein valmiiksi, kun lankaa toisista samanmoisista jäi yli. Nyt sain ne viimein viimeisteltyä, jotta pääsevät pukinkonttiin ja sitä myötä jossain vaiheessa arvoiseensa käyttöön eli pikkujalkoja lämmittämään.

Kämmäsin näiden kanssa kerran jos toisenkin, sellainen ketku tuo repo meinaa väliin olla. Vaan oppia ikä kaikki!

Idean ja ohjeen röyhkeästi ryöväsin ystäväiseltä Olennon takaa, idean täältä ja ohjeen täältä (tapoihin kuuluen sen verran muokaten, että neuloin varren ja sukkaosan yhteen).

Se on sun syys

Ja minunkin. Vaihtelevalla menestyksellä olen jatkanut tämän vaihtelevan vuodenajan vastaanottamista, tällä erää plusmerkkisin miettein.

Eilen päätin ajella Niihamaan, kun kerran aurinkokin välillä näyttäytyi. Yritin löytää luontopolkua ja nuotiopaikkaa, mutta enpä löytänyt kumpaakaan. Täytyy yrittää joskus useamman silmäparin voimin.

Löytyi sieltä kumminkin jotain.

Ei noin herkullisia värejä voinut sinne polullekaan jättää lojumaan! Löysin myös suppilovahveroita ja lampaankääpiä, ja pakastin sai taas pikkuisen lisää täytettä.

Ja kun niitä villasukkakuulumisiakin lupasin, niin tässäpä niitä. Näiden piti tulla lahjaksi, mutta tein välissä kaikenlaista ihmettä ja kummaa (on helppoa unohtaa asioita, joita ei ole koskaan kunnolla oppinutkaan…), joten eivätköhän nuo omiin jalkoihin päädy.

Vaikka eräs syksyn projekteistani on olemassa olevasta nauttiminen jatkuvan haluamisen sijaan, olen huomannut kovasti kaipaavani erästä asiaa (siis kodin, työn, tasapainon, oman tilan ynnä muun sellaisen lisäksi) – nimittäin sienikoria. Turkkijogurttipurkit ajavat asiansa tiettyyn pisteeseen asti, mutta mukavampi sellaista kunnon paju- tai pärekoria olisi muassansa kanniskella. No, ehkä tämmöinen tahtominen ei vielä projektiani kaada.