Alkuvuoden askareita

Tähän päädyin: blogin elämä jatkuu! Eräs viisas nainen sai aikaan lopullisen päätöksen muistuttamalla kuinka tärkeää on olla itselle armollinen. Jos joskus en halua kirjoittaa, ei minun ole pakko. Eikä minun tarvitse miettiä sitä, sopiiko joku asia blogini aihepiiriin tai mitä mieltä joku nyt jossain jostakin tekstistäni on. Voinette siis varautua kaikenlaisiin rönsyilyihin, ainakin minä toivon tuntevani oloni täällä täst’edes kotoisammaksi ja sitä kautta vapaammaksi!

Aloitetaan kuitenkin tutuista jutuista: askarteluista. Ei tässä nyt ihan kaikkea päivitystauon aikana tapahtunutta ole ajatus alkaa kuroa kiinni, mutta jos näitä talvisia kuitenkin. Lyhyesti: Pinterestiin liittyminen ja tipattomuus = olen ollut varsin inspiroitunut sekä aikaansaava.

Ensimmäisessä kuvassa on korttiaskartelujani, joista osaan ohjeet ja kaavat löytyvät Pinterestistä. Tuo luonnollisemman näköinen norsu löytyi arkistoistani, voin yrittää skannata sen tänne, jos joku tahtoo kopioida juuri sen.

Pinterestissä näin monta mahtavaa ideaa korvakorujen säilytykseen. Pohdiskelin kanaverkkoa ja pitsiliinaa ja ties mitä, kunnes neuvokas mielitiettyni keskeytti minut: ”Etsitään talosta jotain sopivaa!” Kellarista löytyi vanha sulkapallomaila, josta pesemällä tuli juuri näppärä korvisten säilytin sekä vessan hupaisa sisustuselementti. Yllätyin kuinka vähän korvakoruja omistankaan, vaan ehkä nuo vähätkin tulevat nyt käyttöön kun esille pääsivät.

Näitä ruukunkoristeita (tai -lämmittimiä) on ollut ajatuksena tehdä koko sarja, mutta vasta olen saanut aikaiseksi tämän yhden. Halusin oppia neulomaan siksakkia, ja tuumin, että tällaiset pikkutyöt kävisivät hyvin uusien tekniikoiden ja mallien harjoitteluun (sekä langanjämien hyötykäyttämiseen). Idea näihin on eräiden ystävieni kotoa, siellä melkein kaikki ruukut ovat saaneet kauniit takit yllensä!

Vieressä komeilee askartelemani tulitikkuroskis. Näitä tehtiin pari kappaletta kämppiksen kanssa kynttiläkauden alussa, kun kyllästyttiin kaivelemaan tikkuja sulaneen ja jähmettyneen vahan seasta. Tomaattipurepurkit tuntuivat olevan vähän liian pieniä oikein mihinkään, mutta pöytäroskiskäyttöön ne sopivat mainiosti.

Pinterestiä on kiittäminen myös siitä, että sain viimeinkin opeteltua unisiepparin teon. Kehikkona toimii kadulta löytämäni metallinen melkein-rinkula, jonka teippasin pysymään muodossaan ja päällystin. Kiinnitin solmun vielä kuumaliimalla. (Helppo ohje verkkopussiin kiville täällä.) Luin jostain, että alkuperäisissä unisieppareissa käytettiin punaista narua ja/tai nokkoskuitua, niinpä valitsin verkkoon punaisen nokkosta sisältävän villalangan. Ihan noin pinkkiä se ei sentään todellisuudessa ole! Aukko keskellä jäi vähän turhan suureksi, sillä lanka loppui kesken. Olen kuitenkin tyytyväinen ensimmäiseen tuotokseeni, noita roikkuvia saatan lisäillä vielä.

Tyytyväinen olen myös tähän päivitykseen. Tauko teki hyvää, nyt on taas erilainen into päivittämiseen. Ja tietokonekin oli yhteistyöhaluinen noiden kuvien kanssa, toivon, että hyvässä myötätuulessa saan jatkaakin!

Mainokset

Tee-se-itse -nainen riehuu

Kuten useimmat asunnot, joihin asukkaat ovat vasta muuttaneet, on meidänkin huushollimme ollut vailla yhtä sun toista.

Esimerkiksi keittiömme on jonkinlainen madonreikä, jonne voi unohtua juomaan teetä ja nauramaan ja selailemaan lehtiä ja putsailemaan ilmastointiaukkoja vaikka kuinka pitkäksi toviksi. Tällainen meno ei kuitenkaan tässä hektisessä internet-ajassa sovi, vaan kyökki tarvitsi kellon.

Hetken verran kiertelimme kirpputoreja sen oikean toivossa, kunnes asuintoveri J määräsi etsinnät lopetettaviksi – kello tehdään itse. Jostain syystä homma kaatui minun harteilleni. Yritin ensin epäonnisesti virkata, mutta kun Squat Denalla oli tarjolla ompelukone ja apua sen käyttöön, päätimme ommella sopivan aikaraudan.

Vielä se olisi jonkinmoisia numeromerkkejä vailla, mutta muuten valmis! Toivottavasti viisarit myös mahtuvat pyörimään… (Koneistoja ja viisareita löytyy ainakin Clas Ohlsonilta, muille innokkaille tiedoksi.)

Toinen puutos sijaitsi pari rappua alempana, pesutiloissamme. Saippuakuppini virkaa on tähän asti toimittanut viehättävä pakasterasia, mutta nyt oli aika ottaa käyttöön jo pari vuotta askartelulaatikon pohjalla kuskaamani kookospähkinän kuoret. Pora sanoi sur (tai ehkä ennemminkin prrr) ja tadaa!

Idea ei toki ole omani, vaan röyhkeästi pöllitty jyväskyläläisiltä ystäviltä. Kiitos vaan heille!

Kyllä nyt kelpaa!

Uusi kotikolo, vanhat hyvät kujeet

Muutto sujui mainiosti, etukäteen kaavailluilta tapoilta ja tappeluilta vältyttiin (harvat ihmiset ovat stressaantuneina parhaimmillaan) ja pidän erittäin hyvänä enteenä juuri lauantaina pitkästä aikaa näkynyttä aurinkoa.

Elo täällä Vuohenpäässä (tai -päällä, emme ole vielä keskustelleet kotimme nimen taivutusmuodoista) on lähtenyt käyntiin paremmin kuin hyvin! Nautin kodin laittamisesta, ilmapiiri on luova, rento ja avoin, ja asiat tuntuvat soljuvan paikoilleen kuin itsestään (no joitakin kirjahyllyjä ja sen sellaisia on joutunut vähän avittamaan). Tiivistäen: oon tosi mielissäni ja innostunut!

Parin päivän aikana olemme ehtineet jo kaikenlaista. Olemme ainakin
asetelleet kukkasia

tuhonn… siis parannelleet vuokranantajien omaisuutta

ja kestinneet vieraita.

Ja kyllä, meillä on maailman hienoimmat tapetit!

Tervetuloa kylään kuomat!

Tilli Into-Pii

Kerhossa lapset ovat tykästyneet niin kovasti peltipurkkiaskarteluihin, että tänään piti käydä tyhjentämässä ystävienkin metalliroskis materiaaleista omien varantojen hujahdettua loppuun. Lisäksi simppelit ystävännauhat sekä paperihelmet ovat olleet aika iso hitti.

Samalla olen itsekin saanut takaisin hetken nukuksissa ollutta näperrysinnostusta, vielä pitäisi keksiä, että mitä sitä. Puikot ja koukut kiinnostaisivat, mutta ei mitään villasukkabluesia haluttaisi näin keskikesällä lauleskella. Ehkä viimein kerin ne trikookuteet, ja… Niin. No, kyllä sitä aina jotain keksii!

Pienellä tauolla ollut Mrrrttakerhomme kokoontui jälleen sunnuntaina, ja innostuinpas minäkin viimein askartelemaan itselleni purnukan. Historia-lehdet ovat kyllä mitä mainiointa kamaa tähän touhuun (tosin kerhon lapset tuntuvat vannovan enemmän Aku Ankan nimeen).

Kuva ennen, oikeanpuoleinen alkuperäiskuosissa, vasemmalla jo hiottu versio.
Ja jälkeen. Aika hienot, eiks vaan!

Mrrrttakerhossa myös tuunailtiin hiukkasen, tästä kiitos kuuluu kanssamrrrttailijalle, joka tuotokset viimeisteli (eli oikeastaan teki). Itse osallistuin innostuksen, idean, hionnan ja punaisen maalin sutimisen verran. Iloa on omata ystäviä, jotka osaavat tehdä hapuilevista ajatuksista todellisuutta!

Pari tekstiä sitten mainittu keräysretki typistyi lopulta lähteellä ja kirpparilla käynniksi, mutta työpäivien lomassa olen saanut vähän asiaa korjattua.

Hauskaa miten paljon metsäapila kuivuessaan muuttaa väriään! Apiloiden lisäksi olen kerännyt peltokortetta ja hiukan ratamoa, jotka roikkuvat eteiseen rakentamassani kolmikerroskuivurissa (eli kolmella narulla).

Viime viikon stressaantuneisuuden ja melkeinpä ahdistuksen jälkeen tämän viikon kaksi työpäivää ovat sujuneet melkeinpä hilpeissä tunnelmissa. Kenties edellisen ei-mitään viikonlopun aikana opin ottamaan rennosti?

Ja vielä eräs viime aikojen innostus: lukeminen! Kun se Christie sitten otti ja mennä humpsahti yhdessä päivässä, ja kirjastokin oli jo kiinni, sain viimein eilen tartuttua joulusta hyllyssä pötköttäneeseen Kathryn Stockettin Piikoihin. Vaikka olin kuullut kirjasta kovasti kehuja, olin sen lukemista lykännyt ajatellen sen olevan kauhea ja ahdistava, siis teemaltaan, ei tyyliltään. Nyt olen jo 400 sivun paremmalla puolella, ja vain vaivoin sain itseni hetkeksi irrotettua sen imusta.

Voi tarinat ja mielikuvituksen pyörteet, taas olette saaneet minut koukkuunne! Juhannukseksi hain kirjastosta muutaman Agathan (vähemmän yllättäen hylly oli aika väljä arvon Damen kohdalta) sekä Siilin eleganssin, joka on ollut lukulistalla jo iän päivää. Ihanaa, kun on vapaata ja saa vain olla ja lukea ja tehdä käsitöitä!

(Onkohan tämä kaikki nyt sen yhden, niin kovin viattoman oloisen pelargonian syytä…)

Kontaktilajeja

Kuvattavaa ja kerrottavaa olisi vaikka kuinka, mutta tällaisena paistepäivänä en suostu koneen ääressä tämän enempiä kökkimään, joten jää toiseen kertaan. Sen verran kuitenkin täytyy raportoida, että intouduin tänään vessan siivouksen ohessa viimein tekemään jotain kamalalle roskiksellemme.

Ennen-kuvia ei ole, mutta eiköhän jokainen osaa mielessään kuvitella sellaisen muovisen, valkoisen, kulahtaneen ja nuhjaantuneen perus-Orthexin. Uuden ostaminen ei olisi varmaankaan ollut huono ratkaisu, mutta kun pitää saada heti nyt, niin silloin on helpompi vaan värkkäillä.

Semmoinen siitä sitten tuli. Oikeastaan vähän kauhea… Mutta eipähän ole enää nuhjaantuneen valkoinen! Tuollaisen ylöspäin levenevän kaarevan muodon päällystäminen ei mikään helppo homma ollut, joten annettakoon rutut ja rypyt minulle anteeksi. Roskiksen täytyy kestää kosteutta, joten en keksinyt muuta kiinnityskeinoa kuin kontaktimuovin (yök). En ole mikään kontaktimuovin suuri fani, kuten ei varmaan kukaan muukaan suurin piirtein täyspäinen ihminen. Ja ärsyttävää sen kanssa painiminen (kirjaimellisesti) olikin.

 

Kuitenkin sain kuin sainkin tuon ohkaisen paperin (joka on peräisin Pienestä tuoksukaupasta tilatusta paketista – taisin olla pehmustuspaperista lähes yhtä innoissani kuin paketin varsinaisestakin sisällöstä) ensin liimattua muoviin ja sitten koko komeuden joten kuten kiinni roskapöntön reunaan. Juuri tuohon eteen jäi kauheita ryttyjä, siispä noin puolisen tuntia aikaisemmin löytämäni pin-up-tyttöjen peittämä paperinpala/juliste (kuten sanottua, täältä voi löytää mitä vain) pääsi heti hyötykäyttöön! Kanteen en (ainakaan vielä) laittanut mitään, pitäisiköhän… Ideoita otetaan vastaan!

Huomasin, että sattumalta vaa’assammehan on ihan samat värit!

Nuo värit tai kuosit eivät oikeastaan ole ihan minua, mutta ilmeisesti vessamme on päättänyt, että tuollaista teemaa sinne sitten haetaan. (En kyllä oikeastaan ole ihan varma siitä, mikä sitä minua sitten on, sisustuksessa tai vaatetuksessa tai missään… Ilmaiset asiat varmaan ainakin, vaakakin kun kaverilta saatu!) Vessa tosin onkin mielestäni sellainen revittelyn paikka, siellä voi kokeilla kaikenlaista hassua, jota muuten ei ehkä uskaltaisi. Makunsa toki kullakin, mutta näin itse ajattelen.

Olipa mukavaa saada heti tehtyä jotain, kun reissullani inspiroiduin. Kävin vieraisilla erilaisissa kodeissa ja tapasin erilaisia ihmisiä (ikähaarukka noin 1kk – lähes 86 vuotta). Omat asiat näkee nyt sitten vähän vaihtuneessa valossa ja kääntyneessä kulmassa. Kyllä matkailu aina avartaa, lähti sitten 100 tai 10 000 kilometrin päähän!

Kotona

Selailin blogeja ja ärsyynnyin varsinkin noista sisustusaiheisista. Aina on kaikki niin tiptop ja jokainen esine viimeisen päälle mietitty ja aseteltu. Lapsiperheissä valkoiset lautalattiat ja kangassohvat… Jokainen blogi näyttää sisustuslehdeltä! Kyllähän sitä varmaan kuvaustilannetta varten on vähän enemmän panostettu siihen, miltä kotona näyttää, mutta joskus olisi kiva vaihtelun vuoksi nähdä sellaisia ihan tavallisia koteja ihan tavallisessa asussaan. Vai elänkö jossain oudossa kuplassa, kun meillä ei olohuoneen värimaailma ole varsinaisesti minkään värikartan kanssa suunniteltu tai sieltä täältä ei löydy harkittuja asetelmia, joiden esineitä viikoittain vaihtelisin?

En tarkoita nyt missään tapauksessa loukata tai haukkua ihmisiä, jotka näin toimivat. Jos totta puhutaan, osaltaan kateudesta tämäkin ärsyyntyminen ponnistaa. Ihailen ihmisiä, jotka harkiten valitsevat esineitä kotiinsa, osaavat nähdä mahdottomuuksissakin mahdollisuuksia, jaksavat pyöritellä huonekaluja nurkasta toiseen, inspiroituvat ja inspiroivat, ja tärkeimpänä – pitävät huushollinsa järjestyksessä.

(Ärsytystä kyllä aiheuttaa kirpparipalstoilta tutuksi tullut tapa vaihtaa pari kuukautta vanhoja sohvia uusiin, kun olkkarin värimaailma meni uusiksi! Tuollainen kulutushulluus tekee minut hulluksi.)

Haluaisin minäkin ehkä vaihtaa matot kevään kunniaksi vaaleampiin ja verhot kanssa, mutta kun nuo nyt sattuvat olemaan  käyttökelpoisia ja ennen kaikkea jo olemassa. Tyydyn mieluusti vähän rupuiseen, mutta varsin ehjään ja toimivaan olkkarin pöytään, kuten myös iloiten tallustelen valtaisan, tummansinisen villamaton päällä, jota en olisi varmaan tullut muuten koskaan hankkineeksi – ne kun olen joskus ystäviltä ilmaiseksi saanut.

Ehkä kuitenkin tuo kateus lopulta johtaa jonkinlaisiin lopputuloksiin, ja teen kotini ”ongelmakohdille” oikeasti jotain. Sillä välin katselen alla olevaa kuvaa ja hoen mielessäni: pidän siitä, että koti näyttää siltä, että siellä ihan oikeasti eletäänkin.

Ei mulla tavallisesti oo tuollaista hipsteritukkaa, kuhan piti kuvaa varten!

Heinää, käyrätorvia, nastoja ja mustikanvarpuja

(Oho, sain otettua kuviakin, aikamoista!) 
Ensimmäinen kuva esittää joulun alla tekemääni kranssia. Siihen tarvittiin noin karsinallinen heinää, reilusti rautalankaa, kouluni suomat moninaiset materiaalivaihtoehdot sekä useita tunteja koulutovereiden mielipiteiden kyselyä. 
Olen ihaillut pitkin syksyä tuota lehdettömän mustikanvarvun yksinkertaisuudessaan kiehtovaa elekieltä, ja siispä halusin sen pääsevän valokeilaan ”paljasta” heinää vasten. Lisäksi koristeena on sammaleisia risuja, pari villapalloa, narua sekä kaarnan palasia. 
Ihan tyytyväinen olen tähän kyllä, vielä kun se löytäisi arvoisensa paikan (mur kerrostalo mur paloturvallisuusvaatimukset mur käytävien siisti, yhtenäinen ilme mur).

Sisustaakin piti. Sinitarra ei riittänyt näitä poloisia seinällä pitämään, joten oli tartuttava järeämpiin aseisiin. Kortteja en halunnut rei’ittää ja sellaisia paperinipistimiä vai miksi niitä nyt kutsutaankaan en jaksanut kaupungilta lähteä hakemaan – ajattelin klemmareiden ajavan saman asian, ja niinhän se olikin. 
Aivan täydellisen tyytyväinen en noihin nastoihin ole, mutta prototyyppi tuntuu toimivan. Käyrätorvista otsikossa puhuin siksi, että klemmari ko. nimellä englannin kielessä tunnetaan. Varmaan kaikille ihan itsestäänselvä juttu, mutta minulle se oli uusi pikkuhuvitus.