Suorastaan super siemenmysli

Joskus sitä voisi tarttua asioihin käytännön tasolla vähän nopeamminkin. Olin suunnitellut myslin tekoa jokusen vuoden, ehkä noin viisi, ja jo tänään sain vietyä asian toteutukseen asti. Kestihän koko hommassakin varmaan ainakin puoli tuntia. Voi minua ja ikuista suunnitteluani… Mutta jos harras suunnittelu korreloi onnistumisen kanssa, niin kuin tämän herkun kanssa taisi käydä, niin mikä jottei!

(Ohjeinspiraatio Kemikaalicocktailista)

HERKKUAKIN HERKUMPI SIEMENMYSLI

5 dl kaurahiutaleita
kurpitsan-, auringonkukan-, seesamin- ja hampunsiemeniä
~ ½ dl oliiviöljyä
~ 1½ rkl hunajaa
kuivattua omenaa
mustaherukkajauhetta (mehunkeitosta jäänyt mäski kuivattu ja jauhettu)
(pari tl sokeria)
kanelia

Sekoita kaurahiutaleet ja siemenet. Sulata hunaja öljyyn, mutta älä anna seoksen kiehua. Sekoita kaurahiutaleet ja siemenet hunaja-öljyyn, levitä pellille ja paahda 175 asteisessa uunissa n. 15 minuuttia. Sekoittele välillä ja tarkkaile, ettei pala! Valmista on, kun tuoksuu ja näyttää hyvältä. Sekoita loput ainekset paahdettuun myslipohjaan, syö ja ilostu!

Mysliin voi laittaa mitä vain mieleen sattuu juolahtamaan: kaurahiutaleita, öljyä ja makeutusta pohjaksi ja loppujen kanssa taivas on rajana. Luulen, että homma on kohdallani aina tyrehtynyt siihen, etten useimmiten omista pähkinöitä, vaan erittäin hyvin tuli pärjättyä ilmankin. Onneksi jääkaapissa on vielä mummon tekemään lappapuuroa, muuten voisi tuo myslisatsi humpsahtaa hetkessä…

Sata syytä olla onnellinen, nro 2

Teimme pelkomörköjen kanssa sopimuksen: tarjoan heille mukavat asuinsijat huoneestani sillä ehdolla, etteivät ne enää sekaannu asioihini. Aurinko saapui tänä aamuna vahvistamaan aselevon, ja nyt olenkin päättänyt suurimman ongelmani olevan pakastimen huonolta näyttävä mustikkatilanne. Onkin siis hyvä hetki palata onnellisuus-syiden pariin.

SATA SYYTÄ OLLA ONNELLINEN, NRO 2: Hyvä (itse tehty) ruoka

En ole ollut aina innostunut ruoanlaitosta. Suurimman osan elämääni olen elänyt ruispaloilla ja makaronilla (ketsupin kera), ja mielestäni pärjännyt aivan mainiosti. Joitain vuosia sitten tapahtui kuitenkin sellainen muutos, että taloudessani olikin yhtäkkiä mies, joka tykkäsi syödä. Mitä enemmän, sen parempi. Turjake viis veisasi leipäpaloistani, sillä eiväthän ne mitään oikeaa ruokaa ole, ja niin pikku hiljaa esimerkkiä seuraten rupesin minäkin häärimään enemmän kyökin puolella.

Välillä saatan edelleen taantua hetkeksi ruispala-asteelle, mutta vaiheet ovat yleensä lyhyitä. Hyvän ruoan itse valmistaminen alusta loppuun on kuitenkin niitä elämän pieniä iloja, joihin jokaisella meistä on varaa.

Eilen olin täysin lukossa ruoan suhteen. Olen kokkaillut viime aikoina jo ties kuinka monta kertaa wokihkoa (kasviksia + paljon voita + paljon mausteita), ja jotain muuta tuli keksiä. Onneksi on ruokablogit! Pienen kaivelun jälkeen vastaani tuli Chocochilin linssi-punajuurilaatikon ohje, ja sellaisen iltasella pyöräytin.

LINSSI-PUNAJUURILAATIKKO

650 g punajuuria
2 dl vihreitä linssejä
hyvä loraus oliiviöljyä
vajaa 0,5 tl muskottipähkinää
1 rkl kuivattua timjamia
suolaa
mustapippuria
2 dl kermaa

Huuhtele linssit ja keitä ne pehmeiksi (lisäsin keitinveteen suolaa ja laakerinlehden).
Kuori punajuuret ja raasta ne karkeaksi raasteeksi. Sekoita punajuuriraasteen joukkoon oliiviöljy, keitetyt linssit, muskottipähkinä ja timjami. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
Levitä seos uunivuokaan ja kaada kerma päälle. Peitä foliolla.
Paista vuokaa foliolla peitettynä 225 asteessa, kunnes laatikko on laatikkoa eikä keittoa. Otin puolen tunnin jälkeen folion pois ja paistelin vielä noin 15-20 minuuttia.

Tuli oikein hyvää, ja tästä takeena on myös kahden kämppiksen sana. Lisäksi tein koulutyyliin porkkana-appelsiinisalaattia ja kylläpä sekin maistui näin vuosien tauon jälkeen. Varmasti teen näitä kumpaakin vielä toistekin.

Meininkejä

Meno ja mekkala on tällä erää seuraavanlainen: pakkaaminen etenee hitaasti, mutta varmasti. Olen myös onnistunut välttelemään kyseistä toimintaa tehokkaasti vaihtoehtoisin toiminnoin kuten nauttien herkullisista vohveleista Tesomalla, vaihtaen neniä yksivuotiaan kummipoikani kanssa sekä houkutellen kämppiksen ravaamaan kanssani Kaupin pimeitä lenkkipolkuja.

Kuva täältä. Minulle on tulossa muuttoavuksi kolme kappaletta entisiä poikaystäviä… 

Muuttaessani tähän asuntoon neljä kuukautta sitten en tuonut muassani ainuttakaan banaanilaatikkoa. Nyt niitä on täynnä jo viisi eikä loppua näy. Käsityskykyni rajat ovat ylittyneet roimasti yrittäessäni pohtia, miten tavaranmäärä on voinut näin eksponentiaalisesti lisääntyä (ainoa selitys on, että fyysinen omaisuuteni muuttuu öisin laumaksi kaneja, ja kaikkihan tietävät mikä on kanien lempipuuhaa).

Pakkaamisen ja sen välttelyn ohessa yritän syödä ruokakaappejani tyhjemmiksi (lautaseltani löytyi tänään kaali-purjo-oliivi-feta-tomaattisose -hässäkkää perunoiden kera – oli hyvää, uskokaa tai älkää) ja urakoin loppuun kirjastosta lainattua Vish Puri -romaania, jotten vaan sitä muutossa hävittäisi. Lainastosta hallussani on myös Jungin Symbolit, mutta sen urakalla ahmiminen taitaa olla hölmöläisten hommia, jääköön se siis odottamaan parempaa lukuhetkeä.

Kuva täältä

Olo on jokseenkin kaoottinen, mutta hyvällä tavalla. Olisi jo lauantai!

Ylämäki alamäki

Keittiön puolella on menty viime päivinä laidasta laitaan. Eilen onnistuin mainiosti peeämmässä twistaten (aineksina punasipulia, kaalta, perunaa, porkkanaa, lanttua, kikherneitä ja kermaa sekä ripaus melkein jokaisesta maustekaappini purkista – teko-ohjeena simppeli hauduta pannulla kypsäksi), viikonloppuna epäonnistuin surkeasti hernerouhelettuviritelmässäni, josta tuli lähinnä hernerouhe-munakokkelia.

HERNEROUHE-MIKÄLIE

Tee taikina suurin piirtein yllä olevalla ohjeella, kaada se kokonaisuudessaan pannulle (kun olet ensin turhaan yrittänyt saada aikaan koossa pysyviä lättyjä), kääntele ja vääntele kunnes tulos on kiinteää murua, asettele lautasille ja syö.

Sanoin kuvailemattomasta ulkonäöstään huolimatta sörsseli oli kuitenkin aivan maukasta syötävää, joten ehkä tätä ei ihan täydellisenä epäonnistumisena voi kuitenkaan pitää.

Onnistumisten osastolla jälleen banaanilättyjä, milloinkahan kyllästyn?

Nyt uunissa muhii marja-jogurttitorttu, jonka selviytymisen puolesta en löisi vetoa. Piirakka on ehtinyt kokea jo kaikenlaista: alun perin tarkoitukseen suunnitellut marjat olivat pilalla, jogurttikin jo parhaat päivänsä nähnyt ja sen lisäksi, että yhdistelin kahta ohjetta, päätin lisätä ihan tuosta noin vain uusia ainesosia. Jos en palaa kertomaan kuinka kävi, niin varoituksen sana: jogurttitorttu voi olla mainettaan haastavampi kokattava.

Pottua, papua ja purjoa – nam!

Viime kesän puutarhatöistä sain muun muassa purjoa ja härkäpapua, ja tarkoitus kai olisi myös syödäkin näitä herkkuja eikä vain hautoa niitä pakastimessa. Kun kukkaron nyörit pitää tässä kuussa kiristää kireääkin kireämmälle, on olemassa olevien ruoka-ainesten käyttö enemmän kuin suositeltavaa.

Siitäpä idea tähän helppoon, halpaan ja herkulliseen ruokaan.

(Tarjoushapankaalilisäke vapaaehtoinen)

Heitin uunivuokaan pari pilkottua perunaa (jos vielä helpommalla haluaa päästä valmis peruna-sipulisekoitus passaa varmasti ihan yhtä hyvin), purjoa, (esikeitettyjä) härkäpapuja, valkosipulia, kermaa ja mausteita. Hyvvää!

Osansa maistuvuuteen toi varmasti se, etten ole toviin kermaisia ruokia valmistanut taikka syönyt. Kaikenlaiset kiusauksen tyyliset ruoat ovat päässet ruokalistoiltani tyystin unohtumaan, voisipa asian suhteen reipastua. Tuommoiset työnnä-vuokaan-mitä-huvittaa-ja-työnnä-uuniin -ruoat sopivat yksinkertaisuudessaan omaan ruoanlaittofilosofiaani kuitenkin kuin nakki silmään!

Pikku possut

Tipaton tammikuu on tuonut muassaan lieveilmiön, nimittäin hirveän herkuttelun himon. Voihan se olla myös yleiseen sääolosuhteeseen ja muuhun sellaiseen liittyvää, mutta yhtä kaikki, napostelu on tämän hetken ehdoton ykkönen ruokailutapojen saralla.

Eilen viattomasti alkanut silmälasien katselureissu ystävän kera päättyi Stockan Herkun juustotiskille, siitä sitten oliivihyllylle ja aurinkokuivattuja tomaatteja valitsemaan ja keksejä ja niin.

Tuollaisilla palvelutiskeillä asiointi on minulle aina suuri nautinto, ihailen työntekijöiden laajaa tietämystä ja suhtautumista asiakkaisiinsa – meitäkin kohdeltiin kuin mitäkin turkisrouvia ja saimme kuulla sopivan vuolaan pahoittelun siitä, että heillä oli tarjolla vain kahta erilaista tapasjuustoa (vaikka ilmeemme varmasti olivat näkemisen arvoiset, kun meille selvisi, että on olemassa sellainenkin asia kuin tapasjuusto.)

Tyydyimme yhteen gruyèreen ja yhteen valkohomejuustoon, ja ihan maistuvia olivat. Tosin ensin mainitun haju meinasi viedä ruokahalun mennessään ja jälkimmäinen taas oli jokseenkin mitäänsanomaton, mutta oli mukavaa kokeilla uusia makuja.

Kaverina juustoilla ja kekseillä oli oliiveja, valkosipulinkynsiä, aurinkokuivattuja tomaatteja, suolakurkkuja, kuivattuja omenoita sekä lahjaksi saatua viikunahilloa (kiitos M, hyvää oli!). Melkein kaikki tuotteet olivat muuten eri maista (omput ja valkohomejuusto Suomesta, muut muualta), varsin kansainvälinen iltapala siis.

Tänään toinen ystävä ilmoitti, että pää hajoaa, nyt jotain äksöniä! Toiminnan naisena lupasin keittää teetä, ja palan painikkeeksi ehdotettiin yhteisleipomukseksi mutakakkua. Edellisestä kerrasta viisastuneena leipaisin kakun kuitenkin jo ennen ystävän saapumista, ja tosiaankin leipaisin, hommaan taisi mennä jotakuinkin vartti jos sitäkään.


Lisäsin taikinaan puoli ruokalusikallista chiliä, mikä oli hieman liikaa, mutta tulipahan hiki laiskan syödessä! Ihanan tuhtia, tahmeaa ja syntisen hyvää, taidanpa tehdä toisenkin kerran. Ohjeen aineksetkin yleensä löytyvät kaapista.

Namnam, sanoi tämä pikku possu ja asettui mahansa viereen lepäämään ja pohtimaan, mitä sitten söis…

Seesam aukene!

On pari ruokaa, joihin voi tunkea oikeastaan mitä vaan. Toinen on sämpylätaikina ja toinen puuro. (Vaikka historiassa vissiin jälkimmäinen tuli ensin.)

Olen useammankin kerran vuosien varrella yrittänyt aloittaa päiväni puuroaamiaisella laihoin tuloksin. Vaikka aamupalaa en jätä koskaan väliin, en pysty myöskään aamusella ahtamaan kupuuni mitä vain. Leipä-puuro -taistelussa ensin mainittu on usein voittanut 6-1, kunnes intouduin taas pitkästä aikaa vatsavaivoja vastaan taistellessa kokeilemaan ja kappas, kaurapuuro naminami! (Tästä syystä taisin saada Kuka Twin Peaks-hahmo olet -kyselyssä vastaukseksi Leo Johnsonin…)

Nyt muutaman viikon peruskaurapuuroa (psylliumin, pellavansiemenöljyn ja voin kera) mättäneenä uskaltauduin kokeiluun, jonka innoituksena oli isoäitini. Mummo kysyi joulun aikaan kotopuolessa, että kun en kerran maitoa juo, niin mistä saan kalsiumia. Käsityksemme terveellisestä ruokavaliosta ja tarpeellisista ruoka-aineista eroavat aika lailla, mutta kysymys jäi silti mieleeni pyörimään.

Missä ruoka-aineissa on eniten kalsiumia?

Fineli.fi auki ja asiaa tutkimaan siis! Vaikka en vegaani olekaan, eivät maitotuotteet ole liiemmälti viime aikoina maistuneet, niinpä tutkin asiaa vegaani-ruokavalion kannalta (jostain syystä tuolla näkyy myös yksi juusto, mutta älkäämme antako sen häiritä).

Ensimmäinen suuremmissa määrin käyttökelpoinen ruoka-aine listalla on seesaminsiemen, jota kaapistani löytyikin. Purkin kyljen mukaan 100g seesaminsiemeniä vastaa 123% päivän kalsium-tarpeesta. Liotin sitä yön yli ja surauttelin vähän tehosekoittimessa (ihan turhaan, sain aikaiseksi vain sotkua ja hävikkiä) ja heitin puuron sekaan. Hyvää oli ja pureskeltavampi koostumus toi mukavaa vaihtelua!

Katsotaan nyt kuinka kauan tämä vouhotus sitten kestää. 100 grammaa päivässä syötäväksi on aika paljon, mutta ei vähempikään hukkaan mene.

Seesaminsiemen ratkaisee osittain myös toisen, proteiini-liitteisen ongelmani. Suhtautumiseni proteiinin saantiin on ollut melko hällä väliä, mutta nyt kun tarkoituksenani on aloittaa keskiraskaan liikunnan harrastaminen ainakin kaksi kertaa viikossa, pitäisi tähänkin puoleen vähän panostaa.

Tietystikään muutama siemen ei koko päivän tarvetta kata, mutta ei kai kaikkia ravintoaineita ole tarkoituskaan saada yhdestä ruoasta. Ehkä joku proteiinijauhe voisi olla fiksu hankinta, vaikka ajatus jokseenkin vieraalta tuntuukin. Menisi se varmaan kuitenkin puurossa ja sämpylöissä!

Hampuusihommia

Aloin eilen suuresti himoita tofua, mutta koska yritän olla varsin tarkan markan nainen nykypäivänä, päätin tyydyttää haluni muulla tavoin kuin ostamalla. Soijapapuja en omista, mutta hampunsiemeniä kylläkin melko runsain mitoin – hefun tekoon siis!

HEFU

5 dl hampunsiemeniä

1,5 l vettä
Murskaa siemenet tehosekoittimessa tai muulla sopivalla tavalla veden kanssa parissa erässä. Lisää nestettä vähitellen, esim. puoli litraa kerrallaan.
Siivilöi neste harson läpi kulhoon. Surauta siivilään jäänyt massa vielä toisenkin kerran tehosekoittimen läpi ja siivilöi. Voi toistaa useammankin kerran.
Puristele kaikki nesteet pois. Jäljelle jääneen hamppuokaran voi säästää ja käyttää vaikka sämpylöihin.
Kuumenna hamppumaitoa vesihauteessa n. 10 minuuttia, kunnes ”juusto” eli hefu erottuu.
Kaada taasen siivilän ja harson läpi.
Anna valua painon alla sopivaksi katsomasi aika. Lopputuloksen kiinteys riippuu valutusajasta. (Valutin pari tuntia, se ei riittänyt vielä tofumaiseen kiinteyteen.)
Valmista! Kuulemma 5 desistä siemeniä voi saada jopa 250g hefua, minä onnistuin saamaan kokonaiset 165 grammaa…
Paloittelun jälkeen hefu pääsi lillumaan marinadiin, jossa oli öljyä, vettä, soijakastiketta, suolaa, sokeria, sitruunanmehua, mustapippuria, chiliä, paprikaa ja valkosipulia.
Aikamoinen homma tuollaisen pienen nykerön eteen, ja sitten vielä pitäisi keksiä mihin ihmeeseen sen kaiken heran ja okaran työntäisi! Toisaalta, vaikka hefun valmistus aikaa viekin, ei aktiivista tekemistä ole juurikaan vaan suurin osa ajasta kuluu valumisen odotteluun. Mielenkiinnolla odotan, miltä lopputulos maistuu.
Lisää tietoa hampusta/hefusta mm. täällä. Suosittelen tutustumaan!
Lisäys: Hyvää tuli! (Vaikka liesi päättikin heittäytyä hankalaksi kesken kokkailun… Toivottavasti ei hajonnut lopullisesti!)

Aurinkoa!

En ole idätyksen tai versotuksen ammattilainen, mutta hulluhan sitä olisi jos ei kokeilisi, niin terveellisestä tavarasta on kyse. Ja on ihanaa saada työntää sormensa (no lähinnä sormenpäänsä) multaan ja nähdä vastasyntynyttä vihreää tähän aikaan vuodesta! Nämä pikkuiset saivat alkunsa kuorituista auringonkukansiemenistä.

VERSOTUS sujuu jotakuinkin seuraavasti (kertoo Kasvisruutukokki):

  • Idätä siemeniä pari päivää eli:
    • Huuhdo siemenet hyvin, liota yön yli, huuhtele ja laita idätysastiaan tai purkkiin, jonka suulle on viritelty harso tai muu veden läpäisevä kangas.
    • Vahingoittuneet ja turpoamattomat siemenet kannattaa poistaa, tyyli on vapaa.
    • Idut kasvavat parhaiten pimeässä, joten purkkia kannattaa säilyttää esim. astiankuivauskaapissa, jolloin myös ylimääräinen vesi pääsee valumaan astiasta helposti pois.
    • Huuhtele huolellisesti 2-3 kertaa päivässä ja valuta hyvin.
    • Auringonkukansiemenille riittää vuorokauden idätys. Omani ehtivät kasvaa vähän turhan suuriksi, vaan eipä se niin nöpönuukaa ole.
  • Levitä alustalle 2-3 senttiä multaa, kastele hyvin ja levitä idut mullan päälle.
  • Pane astia pimeään tai peitä se ja säilytä näin pari päivää.
  • Ota peite pois ja siirrä astia valoon kunnes versot ovat kasvaneet (noin kolme päivää). Suihkuttele päivittäin.

Osa versoista päätyi Aurinkopestoon, joka ei ole ulkonäöltään erityisen kaunista apetta (varsinkaan tummentuessaan), mutta varsin terveellistä. Tein peston harvinaisen tarkasti ohjetta noudattaen, korvasin vain agavesiirapin hunajalla ja jätin sitruunankuoret pois. Laitetaas vielä muistiin mitä tuli tehtyä.

AURINKOPESTO

1 dl auringonkukansiemeniä liotettuna (vähintään yön yli)
reilu nippu auringonkukanversoja
1 dl kylmäpuristettua auringonkukansiemenöljyä
1 valkosipulinkynsi
mustapippuria
ruususuolaa
hunajaa
sitruunanmehua

Valuta liotetut siemenet. Sekoita kaikki ainekset (paitsi versot) sauvasekoittimella karkeaksi tahnaksi. Sekoita joukkoon versot ja surauta muutama sykäys sauvasekoittimella, kunnes versot hienontuvat joukkoon.

Tällaisenaan pesto toimi ihan hyvin dippikastikkeena, mutta pastan (eli makaronin) joukkoon lisäsin vielä valmista punaista pestoa sekä pari paloiteltua aurinkokuivattua tomaattia.

Vaikka pesto aivan makoisaa olikin, huomasin tunkkaisen sivumaun, jolle en oikein lämmennyt. Liekö se siementen ominaispiirre vai tottumattomuusasia. Siemeniä mieluusti söisin, mutta yleisesti haluaisin ruokani olevan myös makuhermojani hellivää. Ehkä täytyy kokeilla auringonkukan sijaan jotain muuta seuraavaksi, tuo Keittiökameleontti-blogi vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja innostavalta, sieltä varmasti apuja löytyy.

    http://hikipedia.info/wiki/Syyskuu

    Lapsena odotin syyskuuta kiihkeämmin kuin mitään muuta kuukautta – selkeästä syntymäpäiväsyystä. Edelleenkin koen sydänalassani jonkinlaisen pienen sykähdyksen kalenterin kääntyessä 9. kuulleen.

    Syyskuu on vuoden ristiriitaisinta aikaa. Ei oikeastaan olisi vielä valmis luopumaan lämpimistä kesäpäivistä, vaikka toisaalta ajatus omiin oloihin ja villaisiin kääriytymisestäkin viehättää. Pikku hiljaa sitä kuitenkin taas sopeutuu ajatukseen pimeydestä, kylmyydestä ja sisäänpäinkääntymisestä, ja ymmärtää, että ehkä sekin on aivan hyvä niin.

    Syksyisin olen myös usein muuttanut, tai kokenut jonkinlaisen muun muutoksen. Tämäkään vuosi ei tule olemaan siltä osin poikkeuksellinen. Syistä, joita tässä en aio sen enempiä selvitellä, päätimme miekkosen kanssa jatkaa taivaltamme eri poluilla. Nyt pitäisi sitten löytää se seuraava koti.

    Koulukin tuli päätökseensä (ainakin näin oletan), ja nyt odottelen papereita saapuvaksi. Välillä iskee hätä – ”minulla ei ole mitään!” – sitten rauhoitun ja yritän ajatella senhän vain tarkoittavan, että voi olla mitä vain.

    Vaikka syksyn ja talven tulo ajoittain ahdistaa, on tässä vuodenajassa (kuten kaikissa muissakin) ne omat hyvätkin puolensa.

    Ruokaa ei ole talven varalle jemmattuna mielin määrin, mutta jotain pientä kuitenkin.

    Käsityöasiat alkavat taas toden teolla innostaa, jospa pian olisi kutimienkin vuoro.