Juhannuksen jälkeiset kysymykset (ja ehkä joku vastauskin)

Elämäni ensimmäinen kaupunkijuhannus. Ja kaikkea oli, sopivasti. Unta, valvomista, juomaa, ruokaa, puhetta, naurua, laulua, hiljaisuutta, ohutta hämärää laskevan ja nousevan auringon välissä. Ja yksi 5-vuotias pitämässä huomion oikeissa asioissa, kuten sen miettimisessä, miten ujous syntyy tai miten keinussa istuminen voi tuntua rakkaudelta.

Joskus oli kai aika, jolloin en ollut jatkuvasti hiukan huolissani. Puhuttiin eilen siitä, miten pieni stressi voi olla aina olemassa oleva, pysyvä olotila, joka voi muuttua melkein osaksi kehoa, kuin takki, jota ei riisu koskaan. Miksi joillekin syntyy sellainen ja toisille ei? Miten se riisutaan?

Yhtenä juhannuksen pitkistä öistä sain hetkeksi ja toiseksikin kiinni siitä irrallisuuden ja levon tunteesta, jonka harvoin kotona saavuttaa. Sen tunteen, kun ollaan lomalla. Miksi se ei käy aina ja joka päivä, miksi pitää mennä pois, että sen saavuttaa?

Koti on tärkein paikka, paras paikka, mutta kuitenkaan siellä ei ole niin hyvä, kuin jossain toisaalla? Eikä siellä toisaallakaan olisi sitten hyvä, jos siellä olisi koti, vai?

(Aloin eilen opetella ukulelen soittoa. Ehkä se auttaa, tai ainakin hyvät sanat.)

Ps. Yhtenä iltana mentiin kellariin huutamaan. Lapsi osasi parhaiten, tietysti, ja minä huomasin, että en osaa. Siis en osaa huutaa. Älytöntä.

– – –

Joinain päivinä naurattaa se, miten olen naamallani kaikenlaisissa merkeissä ja viesteissä, ja silti kuitenkin voin kuvitella olevani yksin. Vain pieni tovi edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen tartuin koulukirjaan ja aloin lukea.

…voidaksemme elää hyvää elämää, meidän on uskallettava kyseenalaistaa ajatus- ja toimintatapojamme, ja muutettava niitä silloin, kun huomaamme, etteivät ne enää johda haluamaamme tulokseen…kaikkea ei tarvitse osata heti…kehitystä tapahtuu kuitenkin vain silloin, kun pystyt havainnoimaan ja arvioimaan omaa toimintaasi…meidän kannattaa kirkastaa omat arvomme ja pyrkiä toimimaan niitä kunnioittaen…on selvää, ettei ihmiselämää voi kokonaan suunnitella etukäteen – – voimme kuitenkin valmistautua tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joita eteemme tulee ja jotka avaavat mahdollisuuksia liikkua tavoitteittemme suuntaan…

Ja niin edelleen. Jos koulukirjat ja tarotkortit ja sanat kaikki sanovat samaa, lienee totuutta ainakin siemenen verran.

pino2kamomillapioni1tomaatit1

tomaatinkukkavalkoapilatpioni3valoa16

Mainokset

Sä haluut olla joku jollekin / mut tunnut jäävän aina jonnekin / horisontin taakse

Melkein kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Alle kolme kuukautta siihen, että täytän 30.

30. Se on kaunis pyöreä luku, jossain elämän kolmanneksen tienoilla (jos hyvin käy), sopivasti aikaa takana ja edessä (kuten aina). Vuosi ja vuosikymmen toisten joukossa. Silti se pysäyttää.

Muistan vielä sen, kun ajattelin kaukaisuudessa siintävää aikaa, jolloin olisin 16-vuotias. Se oli jostain syystä viehättävä ikä, lapselle jo kurkistus aikuisuuteen, turvallisesti kuitenkin nuoruuden keskellä.

Olin kai ajatellut monenlaista näiden hetkien koittaessa. Että olisi jotenkin erilaista. Valmiimpaa, vähemmän hajanaista, vähemmän epämääräistä…

Eilen täysikuun iltana, kesäpäivänseisauksen aattona tein pienen rituaalin. Ihan pienen vain, kirjoitin pari sanaa, poltin paperin ja koristin tuhkan kukilla ja lehdillä. Sytytin suitsukkeen, annoin hyttysten syödä, keskityin hetken, toivoin, rukoilin, kiitin ja olin vain.

Olen ajatellut paljon rooleja, persoonaa ja sielua sen takana. Koulurooli, työrooli, ystävärooli. Entä se kun on ilman esiliinaa, alasti, auki, on vain? Hetket kiitävät ohitse kuin höyhenet tuulessa, mutta olennaisinta on se, että niitä on. Suitsukkeen savua ei saa kiinni, mutta silti se on. Kunhan vain…

Toisaalta en kai voisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt. Näin on mennyt, kaatunutta maitoa on turha itkeä, onpahan sentään joskus ollut lasi täysi! Hyväksyminen, hyvän näkeminen, yksinkertaista ja niin vaikeaa, aina. Tai ehkä joskus vähän helpompaa.

Välillä toivon, että joku ottaisi kädestä. Sellainen, jonka kanssa voisi olla ihan hiljaa vaan, ilman mitään. Sitten olenkin oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin, kuulen ja luen ja puhunkin oikeita sanoja oikeilla hetkillä. Onhan sekin kädestä pitämistä, hetket kirkastuvat ja olen tovin rauhassa.

Talonrakennusta hiljalleen, sana ja ajatus ja hengitys kerrallaan, muuraan ja tasoitan, joskus puran ja joskus naulaan taas. Aina eteenpäin.

juhannusruusu16unikonkodat16kielo16kurpitsantaimi16tuoksujasmikekuusenkasvotpilviä16pilviä216samettiruusut16syreeni16

Kevätfiilis

tomaattienalutnarssisittulppaanienalkutomaattienalut2tulppaanienalku2unikkojenalku

Joka vuosi se yllättää yhtä lailla. Pääsiäisen aikana lumet olivat sulaneet, kadut kuivuneet, elämä herännyt pihaan, puihin ja purkkeihin.

Mukavia asioita: kotikampukselta toiselle uskaltaminen, ja siitä johtuen paremmat tietokoneet ja ohjelmistot (Photoshop!), AURINKO, sauna, pääsiäisen hyvät menot (ei puhuta nyt kirkosta), rakkaat, värit, halu olla ulkona.

Kun talvi vielä on ja kohta ei enää

Joskus pitää ottaa nokoset kolmen neulerivin jälkeen. Kun puhuu hyvin ja selkeästi ja inspiroituukin, ja jälkeenpäin ruokalassa tarjotin painaa melkein liikaa. Soitan Janis Joplinia vähän liian kovalla, maalaan vesiväreillä sävyjä ja sitten muotoja ja tunnen painon hellittävän. Puolivuotiaan kummipojan nauru ja hymy ja 3-vuotiaan isoveljensä juhlahumu. Neljävuotiaan lohduton väsyitku, mutta pidän sylissä vaikka pelkään.

aulangolla1

Puhun surusta, joka on pakkautunut sisälleni, ja luen kärsimyskehosta. Tunnen painon ympärilläni kuin haarniskan, painaen minut kyyryyn, lysyyn, käpristäen kuin syksyisen lehden. Hengitän sitä auki, hengitän ja hengitän, yritän parhaani olla takertumatta ja ajattelematta, pyrin vain kohtaamaan, olemaan siinä hetken ja jatkamaan sitten. Päästää irti ja luopua, niin tuskallista ja palkitsevaa, niin vaikeaa ja helpointakin. Kuin laskea kivireppu maahan, reppu täynnä kiviä kuin elimiä, osia minusta.

One of these mornings
You’re gonna rise, rise up singing,
You’re gonna spread your wings,
Child, and take, take to the sky,
Lord, the sky

tuli

virmasjäässä

Joinakin hetkinä

Kun haen illalla pihalta salaattia, sytytän jo rappuun valon. Samettikukkien hehku on hämärässä melkein liian kirkas, lehmus on vasta alkamassa. Taisin vähän ihastua välimerellisiin ruoka-aineksiin, ja aika paljon sinivalkoiseen tunisialaiseen vatiin.

lehmuskukkii

tuntematonruusu

samettikukat

välimerensalaatti

Pitkän maan vuodenajat

Viime viikolla olin pohjoisessa, Posiolla. Siellä oli lunta puoleen reiteen. (Olinkin unohtanut miltä tuntuu kun kävellessä toinen jalka humpsahtaa syvälle hankeen – aika kylmältä, mutta ihan hauskaltakin.)

Eilen istuin Tampereella puistossa, auringonpaisteessa kirjaa lukien. En toki kovin kauaa ja tiukasti villaisiin kääriytyneenä, teetermos kainalossa, mutta kuitenkin.

En kuvannut reissussa paljoa, harmaa nollakeli ei ollut suotuisin eikä inspiroivin. Muuten matka oli hyvin onnistunut, vaikka olinkin ajastanut meidät lähtemään vuorokautta todellista myöhemmin! Tajusin tämän onneksi pari tuntia ennen lähtöä, ja ehdittiin hyvin. Eipähän tullut stressattua turhaan etukäteen, ja pyykitkin kuivuivat kätevästi 9,5 tunnin matkan aikana yöjunan tavaratelineillä.

Tähän reissuun palaan varmasti myöhemminkin, pääsimme nimittäin askaroimaan saven ja lasitteiden kanssa Pentikin tehtaalle! Tuotoksemme jäivät pohjoiseen odottamaan uuniin pääsyä, esittelen ne sitten valmiina kunhan kotiutuvat.

Kotipihalla näytti tänään tältä. Vaikka kevättä usein pimeän talven aikana odottaa odottamistaan, aina se yllättää. Nytkö jo! Vai onko kyse siitä, että se ihan oikeastikin tulee vuosi vuodelta aiemmin? Ainakin tänä vuonna se kuulemma on kuukauden etuajassa.

Siemenpussit on jo kaivettu esille, ja viljelyasiat alkavat hiljalleen hyrrätä mielessä yhä vahvemmin. Viime vuonna laitettiin pihaan kaikkea mitä mieleen juolahti, tänä vuonna on tarkoitus yrittää paremmalla onnella ihan ajatuksen kanssa. Juuresten ja sen sellaisten sijaan aiomme keskittyä muutaman poikkeuksen ohella yrtteihin, salaattikasveihin ja kukkiin. Katsotaan kuinka käy!

Puikoilla on kevään etenemisestä huolimatta vahvasti villaista. Tahdoin tehdä mielitietylle uudet sukat, ja tällaiset langat tulivat valituiksi. Varsi- ja sukkaosa ovat eri paria, sukkaosaan kun kuulemma riittää ohuempikin lanka, ja väritkin varsin villit (joista muuten tulee aika paljon mieleen Wally/Waldo). Vaikka villasukat eivät kaikista keväisin neuletyö olekaan, taitavat nämä olla kuitenkin sieltä epätalvisimmasta päästä, nyt kun oikein katselen.

Samalla tulee esitellyksi myös päiväkirjani, jonka kannen uudistin teippaamalla siihen vanhasta lastenkirjasta sivun. Pääty ja takakansi ovat vielä nihkeän harmaat, tarttuisikohan tuohon akryylimaali?

Mikä kesä!

Olen päivettyneempi kuin koskaan. Olen istunut junassa, bussissa ja autossa tuntikausia matkustaen ennen kokemattomiin sijainteihin (kuten Harjavaltaan) ja tuttuihin toki myös. Olen pyöräillyt satakuntalaisessa kesäyössä keskellä viljapeltoja (ja nyt osaan erottaa vehnän, rukiin ja ohran). Olen uinut, saunonut, syönyt ja nukkunut hyvin – niin kuin kesällä kuuluukin. Olen kokenut monta monituista ekaa kertaa. Olen ollut kevyt ja syvä. Olen kestinnyt ja ollut kestittävänä. Olen kaivannut yksinäisyyttä ja rauhaa, ja olen saanut voimaa toisista. Olen ollut elossa ja hengittänyt.

Niinä ohikiitäneinä hetkinä, kun olen ollut kotona, olen nauttinut siitä, mistä niin haaveilin: omasta pihasta.

Ja taas mennään. Elokuussa sitten voisi asettua aloilleen ja alkaa rakentaa talvipesää. Mutta siihen on vielä aikaa!