Nainen! Alista tai alistu!

Joskus menneisyyden parisuhteessa minua syytettiin halusta ja pyrkimyksestä valtapeliin. Kauhistuin. Minäkö muka! Ja en varmana! Koko ajatus oli niin kaukana sekä ihanneminästäni että siitä minästä, joka silloin jo kuvittelin olevani, että suljin mielestäni koko asian ja laskin sen lähinnä jonkinlaiseksi manipulointiyritykseksi. Enhän nyt minä tosiaankaan, sinähän!

Välillä olen huomannut palaavani tuon kommentin äärelle. Ja hiljalleen tyrmistyksen tilalle on hiipinyt aavistus tunteesta, joka tovi sitten kiteytyi seuraavaan ajatukseen: Hitto.

charmion-strongwoman

”Charmion” (real name Laverie Vallee, 1875 – 1949), a vaudeville strongwoman and trapeze artist who appeared at the Old Howard in the late 19th century. (Lähde)

Olen löytänyt itsestäni (yleisen?) syvälle tiedostamattomaan kirjoitetun säännön: Nainen on lähtökohtaisesti heikko ja aina altavastaajan asemassa, ja mikäli hän ei puolusta itseään aktiivisesti, tulee hän alistetuksi. Puolustautumista tulee tapahtua kaiken aikaa kaikilla elämän osa-alueilla, perheessä, parisuhteessa, työssä, harrastuksissa, jopa ystävyyssuhteissa. Eikä riitä, että puolustaudutaan miestä vastaan, vaan on muistettava myös se, että nainenkin on naiselle susi.

Oikeasti pitäisi valita taistelunsa. Jos lähisuhteitaan pitää perusasetelmaltaan syö tai tule syödyksi -kamppailuna, on kai päivänselvää, että ei niistä mitään tule. Vastalauseena olen yrittänyt löytää itsestäni palvelijaa. (Ja nyt jossain poksahti.)

Palveleminen ja alistuminen eivät ole toistensa synonyymejä. Pidän elämäntehtävänäni palvelemista, ja se sellaisena kuin sen käsitän vaatii paljon sisua, sinnikkyyttä, voimaa, uskoa, rohkeutta, aktiivisuutta, vahvaa oikeudentajua. Lempeyttä, vilpittömyyttä, avoimuutta, hoivaa, nöyryyttäkin. Haluan palvella kumppaniani ja läheisiäni, työn kautta asiakkaitani ja heidän läheisiään, ja lopulta suurimmassa mittakaavassa, no, suurinta mittakaavaa.

 

Mutta kuinka vaikeaa se onkaan! Pyyteettä asioiden tekeminen, edes rakkailleen, ei taida olla kovin suuressa huudossa. Sen sijaan on luontevaa pohtia asioiden tasapainoa konkreettisesti: kun minä sinulle nyt näin, niin tokihan sinä sitten minulle toisella kertaa noin. Vastavuoroisuus ei tietystikään ole varsinainen ongelma, vaan se, että siihen pakottaa sekä itsensä että toisen osapuolen.

Vapaaehtoinen hyväntahtoisuus voi olla jonkun mielestä sinisilmäistä, vaikka todellisuudessa kyse on yksinkertaisesti hyödyn maksimoinnista: kun tuo tuossa voi hyvin, voin minäkin todennäköisesti paremmin, ja vieläpä jos olen ollut myötävaikuttamassa hänen oloonsa ja mielentilaansa, aika varmasti saan siitä jo suoraan hyvää mieltä itselleni.

Jään vielä pohtimaan sitä, mistä tämä ajattelu- ja toimintatapa, voimakas sisäinen kokemus kumpuaa. Miten minäkin, naisena, arvostan itseäni, naisena, lopulta niin vähän, että sisimmiltäni ajattelen olevani kovin heikko ja varsin surkea, ja että ainoa tapa saada minkäänlaista vaikutusvaltaa on pelaamalla jonkinlaista peliä, jossa on voittajia ja häviäjiä, vahvoja ja alistettuja. Ja että sitä peliä on pelattava nyt ja aina ja koko ajan, jos meinaa saada vähääkään arvostusta tai kunnioitusta.

Naisen asema ei ole ongelmaton, ja on totta, että usein nainen on uhri ja tarvitsee tukea. Ehkäpä minäkin voisin keskittyä näihin asioihin vaikuttamiseen sen taiston sijaan, jonka olen kehitellyt itse.

Tajunnanvirtana vaan, jotta tulisi edes jotain

En uskaltanut katsoa, mitä olen kirjoittanut viimeksi. Henkeä sisään, hyppy syvään päähän ja kyllä se hyvin menee.

imgp7701

Miksi kirjoitan nyt? Miksi en jättänyt sikseen? Laastari on repäistävä, kynnys nousee kuukausi kuukaudelta, kamera pölyyntyy laukkuunsa, ei voi edes kuvia käsitellä, onhan tässä kaikkea. On syitä ja on tekosyitä ja on seurauksia, joita ei halua.

Kesä ja syksy. Olin lomalla niin, että tukka meni takkuun ja sen setvimiseen meni tunti hellästi repien ja toinen harjaten. Teki hyvää. Lomaa on jatkunut enemmän tai vähemmän koko vähenevän valon aika, tammikuussa sitten joka päivä jossain ja vielä vähän päälle.

Odotan sitä kovasti! Sain yhden harjoittelututustumisen perusteella kaksi harjoittelupaikkaa ja kesätyön, opinnäytetyöstäkin sovittiin eilen ja koulun suhteen kaikki etenee kuin juna. Ei tarvitse muuta kuin koettaa pysytellä kyydissä. Valmista tulisi näillä näkymin kesäkuun loppuun mennessä. (Kääk ja mahtavaa!)

imgp7785

Yksi naapurinpoika oikeastaan muuttikin vahingossa seinän tälle puolelle, joskus käy niin. Sovimme sopivasti, ja kotona kaikki hyvin niin maan päällä kuin myös taivaissa.

Entäs minä? Mitä tästä sanoisi. Huh! Sellaisia viikkoja, kun tunteina on lievää ärtymystä, surua ja ahdistusta, mutta eipä muuta. Ei onnea ei iloa, ei surua ei onnetontakaan. On pimeää ja pimeämpää, kellon ympäri nukkuminen ei auta, tai auttaa se vähäsen.

Tänään oltiin pienessä naisten lounaspiirissä, kolme toisilleen enemmän ja vähemmän tuttua ja tuntematonta, ja puhuttiin. Puhuttiin ja puhuttiin ja kuunneltiin siinä välissä, ja hymyiltiin 1-vuotiaalle, joka ei välittänyt tuon taivaallista meidän ihmissuhdesotkuistamme ja perityistä tempauksistamme ja kasvumme kipupisteistä.

imgp7636

Ai että teki hyvää! Tajusin, että viime kevään AAL-tapaamisissa ei ehkä maagisinta ollutkaan kahdentoista askelen ohjelma ja sen viisaudet tai mikään muukaan paperinen, vaan piiri. Ihmisten piiri, jossa ollaan läsnä toiselle ja ollaan läsnä itselle. Rehellisesti, avoimina, ilman arvostelun pelkoa sisältä tai ulkoa. On vaan ja on. Puhuu muille ja ennen kaikkea itselleen. Kuulee muita ja kuuntelee, eikä jo toisen sanan kohdalla ala miettiä, että mitä tuohon nyt sanoisi ja keksinpäs vain kaikkea hölmöä ja ei tuo nyt ainakaan auta mitään ja kyllähän tuossa kohtaa jo pitäisi tajuta että.

Vastaukset piilevät usein mitä yksinkertaisimmissa paikoissa, sillä asioiden luonteetkin ovat lopulta usein perin yksinkertaisia. Ympyrän muoto, tila olla, sanoa ja kuulla se mikä haluaa tulla sanotuksi.

Näinä päivinä tunnen syvää kiitollisuutta sitä kättä kohtaan, joka minua ohjaa näihin paikkoihin, tilanteisiin, ihmisiin, hetkiin. Kiitollisuus, sekin yksi yksinkertainen ja samalla niin voimakas. Kiitos.

(Ja nyt minulle joku sanoo äänettä, että mitä sinäkin höpäjät kaiken kansan nähtäville ties mitä tekofilosofista tajunnanvirtaa, mutta minäpä sanon, että jaa, entäs sitten. Tämähän tuntui taas pitkästä aikaa aika mukavalta.)

imgp7497

Juhannuksen jälkeiset kysymykset (ja ehkä joku vastauskin)

Elämäni ensimmäinen kaupunkijuhannus. Ja kaikkea oli, sopivasti. Unta, valvomista, juomaa, ruokaa, puhetta, naurua, laulua, hiljaisuutta, ohutta hämärää laskevan ja nousevan auringon välissä. Ja yksi 5-vuotias pitämässä huomion oikeissa asioissa, kuten sen miettimisessä, miten ujous syntyy tai miten keinussa istuminen voi tuntua rakkaudelta.

Joskus oli kai aika, jolloin en ollut jatkuvasti hiukan huolissani. Puhuttiin eilen siitä, miten pieni stressi voi olla aina olemassa oleva, pysyvä olotila, joka voi muuttua melkein osaksi kehoa, kuin takki, jota ei riisu koskaan. Miksi joillekin syntyy sellainen ja toisille ei? Miten se riisutaan?

Yhtenä juhannuksen pitkistä öistä sain hetkeksi ja toiseksikin kiinni siitä irrallisuuden ja levon tunteesta, jonka harvoin kotona saavuttaa. Sen tunteen, kun ollaan lomalla. Miksi se ei käy aina ja joka päivä, miksi pitää mennä pois, että sen saavuttaa?

Koti on tärkein paikka, paras paikka, mutta kuitenkaan siellä ei ole niin hyvä, kuin jossain toisaalla? Eikä siellä toisaallakaan olisi sitten hyvä, jos siellä olisi koti, vai?

(Aloin eilen opetella ukulelen soittoa. Ehkä se auttaa, tai ainakin hyvät sanat.)

Ps. Yhtenä iltana mentiin kellariin huutamaan. Lapsi osasi parhaiten, tietysti, ja minä huomasin, että en osaa. Siis en osaa huutaa. Älytöntä.

– – –

Joinain päivinä naurattaa se, miten olen naamallani kaikenlaisissa merkeissä ja viesteissä, ja silti kuitenkin voin kuvitella olevani yksin. Vain pieni tovi edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen tartuin koulukirjaan ja aloin lukea.

…voidaksemme elää hyvää elämää, meidän on uskallettava kyseenalaistaa ajatus- ja toimintatapojamme, ja muutettava niitä silloin, kun huomaamme, etteivät ne enää johda haluamaamme tulokseen…kaikkea ei tarvitse osata heti…kehitystä tapahtuu kuitenkin vain silloin, kun pystyt havainnoimaan ja arvioimaan omaa toimintaasi…meidän kannattaa kirkastaa omat arvomme ja pyrkiä toimimaan niitä kunnioittaen…on selvää, ettei ihmiselämää voi kokonaan suunnitella etukäteen – – voimme kuitenkin valmistautua tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joita eteemme tulee ja jotka avaavat mahdollisuuksia liikkua tavoitteittemme suuntaan…

Ja niin edelleen. Jos koulukirjat ja tarotkortit ja sanat kaikki sanovat samaa, lienee totuutta ainakin siemenen verran.

pino2kamomillapioni1tomaatit1

tomaatinkukkavalkoapilatpioni3valoa16

Sä haluut olla joku jollekin / mut tunnut jäävän aina jonnekin / horisontin taakse

Melkein kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Alle kolme kuukautta siihen, että täytän 30.

30. Se on kaunis pyöreä luku, jossain elämän kolmanneksen tienoilla (jos hyvin käy), sopivasti aikaa takana ja edessä (kuten aina). Vuosi ja vuosikymmen toisten joukossa. Silti se pysäyttää.

Muistan vielä sen, kun ajattelin kaukaisuudessa siintävää aikaa, jolloin olisin 16-vuotias. Se oli jostain syystä viehättävä ikä, lapselle jo kurkistus aikuisuuteen, turvallisesti kuitenkin nuoruuden keskellä.

Olin kai ajatellut monenlaista näiden hetkien koittaessa. Että olisi jotenkin erilaista. Valmiimpaa, vähemmän hajanaista, vähemmän epämääräistä…

Eilen täysikuun iltana, kesäpäivänseisauksen aattona tein pienen rituaalin. Ihan pienen vain, kirjoitin pari sanaa, poltin paperin ja koristin tuhkan kukilla ja lehdillä. Sytytin suitsukkeen, annoin hyttysten syödä, keskityin hetken, toivoin, rukoilin, kiitin ja olin vain.

Olen ajatellut paljon rooleja, persoonaa ja sielua sen takana. Koulurooli, työrooli, ystävärooli. Entä se kun on ilman esiliinaa, alasti, auki, on vain? Hetket kiitävät ohitse kuin höyhenet tuulessa, mutta olennaisinta on se, että niitä on. Suitsukkeen savua ei saa kiinni, mutta silti se on. Kunhan vain…

Toisaalta en kai voisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt. Näin on mennyt, kaatunutta maitoa on turha itkeä, onpahan sentään joskus ollut lasi täysi! Hyväksyminen, hyvän näkeminen, yksinkertaista ja niin vaikeaa, aina. Tai ehkä joskus vähän helpompaa.

Välillä toivon, että joku ottaisi kädestä. Sellainen, jonka kanssa voisi olla ihan hiljaa vaan, ilman mitään. Sitten olenkin oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin, kuulen ja luen ja puhunkin oikeita sanoja oikeilla hetkillä. Onhan sekin kädestä pitämistä, hetket kirkastuvat ja olen tovin rauhassa.

Talonrakennusta hiljalleen, sana ja ajatus ja hengitys kerrallaan, muuraan ja tasoitan, joskus puran ja joskus naulaan taas. Aina eteenpäin.

juhannusruusu16unikonkodat16kielo16kurpitsantaimi16tuoksujasmikekuusenkasvotpilviä16pilviä216samettiruusut16syreeni16

Mielenliikkeissä

Uskomatonta miten riippuvainen mielentilani on ulkona vallitsevista olosuhteista. Vesisade vetää alavireeseen, olen haluton ja masentaa. Pakkaspäivinä pursun iloa ja energiaa, lataudun kun vain näen vilauksenkin auringonvaloa, valkoinen lumi nostaa hymyn huulille vaikka se sataisi märkänä silmälasit suhruun.

3768548001_efcd8b6af7

Kuva: bruna :] CC BY-NC-ND 2.0

Olen pohtinut viime aikoina paljon naiseutta (taas, jopa niin, että kämppis-sarjisbloggaajakin sen huomioi), ja luonnon ja kuun vaikutusta ja oman kierron, omien syklien tunnistamista ja hyväksymistä. On teorioita, joiden mukaan naisen kuukautiskierto olisi luonnostaan yhteydessä kuuhun ja sen kiertoon, ja selkeästi jaettavissa neljään eri vaiheeseen. Asia ei ole minulle ihan uusi, mutta asennoituminen siihen on hiukan muuttunut. Aiemmin tunsin rajoittavaksi ”hormonien armoilla” elämisen, nyt ajattelen sitä jopa eräänlaisena mahdollisuutena.

Olimme sitten sukupuoleltamme mitä tahansa, on meillä kaikilla hyvät ja huonot päivämme. Jos niitä seuraisi aktiivisesti, löytyisikö sieltä jokin kaava?

hetki

Ainakin luonnossa se kaava on ja on aina ollut, ja ennen ihmiset tunsivat sen paremmin.

Omiin tuntemuksiinsa voi kiinnittää huomiota monin tavoin. Aika usein tapana on voivotella väsymystä, keittää ylimääräinen kuppi kahvia ja vain jaksaa. Mutta mitäpäs jos sen sijaan, että keskittyisi tsemppaamaan itseään ja rutistamaan irti vielä ne viimeisetkin mehut niinä päivinä, kun ei vaan viitsisi, voisikin ottaa silloin vähän löysemmin rantein ja keskittyä antamaan kaikkensa silloin, kun siihen todella on voimaa. Että joka ikinen päivä ei olisi pakko kyetä toimimaan täydellä teholla, paahtaa tukka putkella antaen itsestään kaiken ja enemmän.

Varmasti jokainen täyspäinen sen ymmärtää, että tietystikään tämä ei tarkoita sitä, että puolet kuukaudesta lojutaan saikulla kun ei nappaa, mutta ajatuksena vain, että onko aina ja koko ajan ja joka päivä ja kaikilla elämän osa-alueilla pakko mennä täysillä, elää kuin viimeistä päivää, unohtaa hengittää ja murehtia vaan.

Mitä jos lopetettaisiin kiireen ihannointi ja yritettäisiin levätä ja kuunnella itseä silloin kun se on mahdollista. Ehkä kiireestä ei voi päästää irti vielä tänään eikä huomennakaan, mutta sen tavoittelusta ainakin voi.

Ajatus näistä kierroista ja sykleistä ja vaiheista sai innoituksensa itsetutkiskelusta, sen miettimisestä kuka olen ja millainen olen. Ne ovat kuitenkin liian helppoja soveltaa käytäntöön, jotta mahdollisuuden jättäisi käyttämättä. Kuunkiertojen vaikutuksia en ole vielä ehtinyt seurata, mutta jotain irti päästämistä on kuitenkin jo ollut meneillään.

Olen puristamassa 3,5 vuoden opiskelut reiluun kahteen. Toki saan myös hyväksiluettua jonkin verran opintopisteitä, mutta suurimman osan opiskelen ihan normaalisti. Huomasin stressitasojen jo olevan melkoisen korkealla, ja päätin tehdä jotain ennen kuin ollaan huippulukemissa. Päätin, että sen täytyy riittää, minkä jaksan antaa.

Konkreettisesti ei ole oikeastaan tapahtunut muuta kuin oman asenteen muutos. Teen sen verran kuin jaksan, keskityn tekemiseen enkä tekemisestä murehtimiseen ja jo vain on ollut parempi olla. En aseta tavoitteeksi täydellisyyttä, häikäiseviä arvosanoja tai luokan priimuksen palkintopaikkaa – tavoittelen oppia, kokemuksia, näkemyksen kehittymistä, tasapainoa ja terveyttä. Onhan siinä riittävästi loppuelämäksi.

Kypsä aikuinen

Tänään minulle tuli sellainen olo kuin olisin aikuinen. Ja heti ymmärsin, että tulen myös tuntemaan toisin. Tänään nostan leukani aavistuksen verran korkeammalla, en yli toisten, mutta en allekaan. Kumarran kunnioituksesta enkä pelosta. Toisena päivänä olen kuitenkin pieni tyttö taas, lapsi vailla syliä ja silitystä, herkkä, avuton, heikko.

Aikuisuuteen liittyy ajatus kypsymisestä, opetuksista, jotka ovat kasvattaneet, kuin tulisi valmiiksi. Mutta ehkä myös sen ymmärtämisestä, että ei ole olemassa valmista.

Onhan se sanomattakin selvää, ettei tässä valmiiksi tulla, ei meistä kukaan. Se, joka niin uskoo, on suurin hullu. (Vaikka ehkä se hulluus on se, jota vailla olemmekin?)

Pyykkejä kuivumaan laittaessani huomasin, että melkein kaikki päivittäin käyttämäni vaatteet mahtuvat yhteen pyykkikoneelliseen, ja menisi sinne vielä lisääkin. (Täällä Hämeenlinnassa on aika iso pesukone.) Mietin, miten olen päätynyt tähän, miten olen kantanut kassillisia lahjoitukseen, myyntiin ja kassan kautta takaisin. Ajattelin niitä kirjoituksia, joissa on raivattu tilaan vaatekaappiin ja elämään yhden ja toisen menetelmän avulla, osa-alue kerrallaan suoritettu elämän projektia, jotta tulisi joskus valmiiksi. Tai, se on joskus minun (kärjistetty) käsitykseni, voihan kirjoittaja olla viisaampi.

Mutta ei kai elämä mene niin, että askel eteenpäin on peruuttamaton, että kehitys menisi lähellekään kohtisuoraan yhtään mihinkään suuntaan. Riisuttu, karsittu, harkittu ja punnittu vaatekaappi pursuilee taas pian älyttömyyksiä ja haaveita. Traumoista puhdistettu pää kavahtaa taas kohta jotain varjoisaa nurkkaa, vilahdusta silmän nurkassa.

Mutta eivät ne ole samoja. Leijonankeltainen ei palaa vaatekaappiin eikä kellariin meno enää pelota. Sekö se idea on? Ylittää este ja toinen ja kolmas ja neljäs, aina uusi ja erilainen, ajatellen, ettei variaatioita kumminkaan loputtomiin voi olla?

kivikehät

Joinakin hetkinä

Kun haen illalla pihalta salaattia, sytytän jo rappuun valon. Samettikukkien hehku on hämärässä melkein liian kirkas, lehmus on vasta alkamassa. Taisin vähän ihastua välimerellisiin ruoka-aineksiin, ja aika paljon sinivalkoiseen tunisialaiseen vatiin.

lehmuskukkii

tuntematonruusu

samettikukat

välimerensalaatti

Lisää lomaa ja lomanjälkeisiä

Uskomatonta, miten selkeää kaikki onkaan. Tai suhteutettuna ainakin. Ei kai ole mikään salaisuus, että on ollut välillä aika hankalaa. Viikon etäisyys kaikesta ja (melkein) kaikista teki ihmeitä. Vaikka en pyöritellyt asioita mielessäni aktiivisesti, syvemmällä jotain meni eteenpäin. Näin vahvoja unia, lepäsin, haastoin itseäni, sain voimaa ja nyt palaset loksahtelevat paikoilleen.

cefalu10

cefalu11

Matkalla olin rentoutuneempi ja enemmän peloissani kuin aikoihin. Pelko oli konkreettista, lähes käsin kosketeltavaa (pelkään, että tuolta kulman takaa tulee auto liian kovaa, kolaroimme ja ajaudumme satoja metrejä jyrkkää rinnettä alas; pelkään, että joudumme lentokoneonnettomuuteen, enkä näe enää rakkaitani enkä saa enää mahdollisuuksia), ja siten ikään kuin helpompaa käsitellä. Ja mikä tärkeintä, selvisin!

Manasin itsestäni esille sitä kuuluisaa supisuomalaista sisua, jonka avulla mennään läpi vaikka harmaan kiven. Löytyi tai ei, joku vahvuus sisällä oli, kun tässä istun ja elän ja olen. Jos selvisin noista peloista, jotka lähes salpasivat hengen, ja katsoin silti ikkunasta alas ja kaukaisuuteen, miksi en selviäisi muustakin?

cefalu9

cefalu16

Onnelinen olen ollut kun tämän ihanan naisen kanssa olen saanut elää ja matkustaa!

Olen pitänyt itseäni laiskana ja saamattomana. Nyt olen alkanut ymmärtää, ettei kyse ole ollut haluttomuudesta vaan pelosta. Olen pelännyt etten onnistu, etten osaa, että nolaan itseni tai että olen vaivoiksi. Mitä tahansa voi mennä pieleen, entä jos sattuu sitä tai käy tätä.

Mutta sellaista elämä on. Nauroinkin mielessäni erään ystävän kanssa keskustellessa, miten hyvin osaan antaa neuvoja ja kuinka huonosti noudattaa niitä itse. Vinkkini ongelmaansa kun oli yksinkertainen riskei on otettava. Niin.

cefalu8

cefalu14

cefalu12

cefalu13

Täällä, Dianan temppelissä, jonne en edes uskonut jaksavani kiivetä, oli vahva tunne.

cefalu15

Muutoksia ja muisteluita

OIin parina päivänä ystävillä pakkailu- ja muuttoapuna. Tavaroita setviessä laatikoihin ja laatikoista paikoilleen aloin muistella omia muuttojani, asuntoja, joissa olen asunut ja niihin liittyneitä elämänvaiheita. Muuttaminen on harvoin vain tavaroiden paikasta toiseen kuskaamista, vaan muutossa konkretisoituu kokonainen elämänmuutos: itsenäistyminen, parisuhteen vakiintuminen, ero, unelmien tavoittelu ja niiden toteutuminen.

Ensimmäinen oma muuttoni oli 17-vuotiaana, jolloin muutimme ystävän kanssa molemmat ensimmäiseen omaan kotiimme. Muutto oli yksi helpoimpia: otin mukaani, mitä sillä hetkellä sattui huvittamaan, loput saivat jäädä. Muuttoapuna oli koko suuri ystäväpiiri, ja päivä soljui innokkaan odotuksen huumassa. Kaupungin vuokratalon kaksiossa sitten opettelimme elämään omillamme, lapsuuden ydinperheen ulkopuolella, kaikki vapaus ja vastuu harteillamme. Välillä onnistuimme hyvin ja arki sujui, välillä (ymmärrettävästikin) vapaus vei mukanaan. Edelleen olemme kuitenkin ystäviä, että ei se niin kovin huonosti kuitenkaan mennyt!

koti2

Ensimmäinen asunto, jossa asuin yksin, oli pieni yksiö omakotitalon yläkerrassa, jossa jaoin kylpyhuoneen naapurin kanssa. (Asunto oli melkein yhtä pieni kuin tuo kuvassa oleva vaatesyvennykseen rakennettu maja.) Keittiö oli mini-mallia: kaksi keittolevyä, pikkuinen jääkaappi ja tiskiallas. Mahdutin reilun 20 neliön kotiini eteisen, kirjaston, ruokasalin, makuuhuoneen ja keittiön, käytin mielikuvitustani ja yritin sopeutua. Nyt olin todella omillani: perhe ja ystävät 250 kilometrin päässä, uudessa kotikaupungissa Jyväskylässä vain kaksi kaveria ja kaikki kesken. Jotenkin siitäkin kuitenkin voittajana selvittiin, ja niistä vuosista ylipäätään. Ehdin asua vielä kämppiksen kanssa ja lopulta yksin kaksiossakin (muistan ajatelleeni utooppista tulevaisuuden hetkeä, jolloin olisin aikuinen ja minulla olisi erillinen makuuhuone ja kun se hetki koitti, olin valtavan ihmeissäni – lopulta huomasin, että ei yksi ihminen tarvitse toista huonetta pelkästään nukkumiseen) ennen seuraavaa isompaa muutosta.

koti4

Ensimmäinen avoliitto oli iso juttu, vaikka silloinen poikaystäväni oli luonani jo vuoden verran majaillutkin. Nyt kuitenkin olimme muuttaneet samalla myös toiseen kaupunkiin, Tampereelle, jonne ehdottomasti halusin, mutta josta en tuntenut ketään. Lopulta parin kuukauden jälkeen vain minä olin purkanut tavarani 1950-luvun kerrostalon kivi-ikkunalautaisen kaksion kaappeihin, ja avopuolison tilalle sain kämppiksen. Koin samankaltaista itsenäistymisen hurmaa kuin pois lapsuudenkodista muutettuani, eikä yksinäisyyskään lopulta liiemmin vaivannut. Oli kämppis, opiskelut, yhtäaikaa Jyväskylästä muuttanut ystävä ja yksi kotikaupungista tuttu.

Sitten seurasi taas avoliitto, jota seurasi taas ero, jota seurasi taas itsenäistyminen. Asuin ensimmäistä kertaa (kouluasuntoloita lukuunottamatta) useamman asukin kimppakämpässä, ja vaikka kanssa-asujat olivat alunperin tuntemattomia, tutustuttiin, ja tykästyin kommuuniasumisen elämään, sanan kaikissa merkityksissä. Yksin asuessani erakoidun nopeasti, mutta nyt ympärilläni oli liikettä ja ihmisiä, enkä päässyt vajoamaan yksinäisyyden kuplaan. Kaksistaan asuminen on intiimimpää ja siten alttiimpaa törmäyksille, useamman asujan kanssa tuntui olevan helpompaa, ihmisten välillä enemmän ilmaa ja tilaa hengittää.

koti3

Neljän kuukauden määräaikaisen vuokrasopimuksen päätteeksi kannettiin tavarani tänne Vuohenpäälle. Vuosi on hujahtanut nopeasti, asujaimistokin osittain vaihtunut, mutta yritän muistaa välillä pysähtyä hengittämään, ihmettelemään ja olemaan kiitollinen. Talo ei ole täydellinen, unelmieni täyttymys, mutta olen helkkarin tyytyväinen tähän kaikkeen nyt, enempää en voisi pyytää. Ja mistä sitten haaveilisi, jos jo olisi kaikki?

Aamuisin jääkaapissa odottaa usein valmis smoothie, ja juuri silloin kun palelen, oveen koputetaan ja kerrotaan, että sauna olisi lämmin. Kasvihuoneesta löytyy talven yli selvinnyt persilja ja yrttilaatikossa versoo ruohosipuli, talon seinustat puskevat narsisseja, krookuksia, helmililjoja, lumikelloja, myöhemmin pioneja, unikoita ja monia muita, joiden nimiä en tiedä. Kohta syreenit ja tuomet kukkivat ja päiväunet tarkenee nukkua pihakeinussa. Siivoan vain joka kolmas viikko siivousvuorojen mukaisesti, enkä leikannut viime kesänä nurmikkoa kertaakaan, kämppisten ja naapureiden ehdittyä aina ensin.

Toki kyllästyminenkin iskee välillä ja turtumus, ja kiinnitän huomioni vain siihen, mikä on pielessä tai puuttuu. Asumisolosuhteiden muokkaantuminen ei kuitenkaan aina vaadi kimpsujen ja kampsujen pakkaamista ja kantamista uuteen osoitteeseen, vaan virkistävä muutos voi olla vaivihkaisempaa. Eilen järjestelin kirjahyllyä ja vaaterekkiä ja kantelin talvitakkeja vintille lisätilaa raivatakseni, sillä Vuohis saa toukokuun lopussa uuden asukkaan ja minä avopuolison. Muutos on iso ja samalla pieni, ehkä juuri sopivan kokoinen. Jo nyt näen kodin vähän uudenlaisessa valossa ja täällä näyttää tuoreemmalta.

koti

Elämä antanut parhaintaan, ja näin näyttää jatkuvan. Mikäs tässä ollessa. Kiitollisin mielin kuskaan pihalle petivaatteet tuulettumaan ja pyykit kuivumaan, seurailen keittiön ikkunasta varisten pesänrakennuspuuhia ja tiskaan, pitkästä aikaa.

Turhamaisen tuhlaajatytön tunnustukset (ja tie tasapainoon)

Kävin varaamassa kirpparilta myyntipöydän. Ajattelin, että kiertelenpä vähän kun täällä kerran olen, jos vaikka jotain pientä, halpaa, hyödyllistä sattuisi löytymään. Lopulta kävelin kirppikselta ulos kaksi tuntia myöhemmin kassi kukkuroillaan, kuitenkin sen verran virkeänä, että piipahdin vielä toisellekin kirppikselle tekemään lisää ostoksia.

Tämän(kin) päivän ostoksia tarkastellessani on vaikea käsittää, miksi kukaan ostaisi ikinä mitään uutena. (Alushousut ja vastaavat toki, mutta muuten.) Tämän päivän saldoksi tuli vähän reilu kolmekymppiä, ja sillä rahalla sain kengät, urheilutopin, mekon, tunikan, farkut, leggingssit pitkikset, hameen, pitsitopin, liivimekon, kolme pientä vihkoa, kirjasen ja kameran laturin.

kirppikseltä

Mutta samalla kun iloitsen hyvistä kaupoista, tunnen myös syyllisyyttä. Oikeasti olisin tullut hyvin toimeen ilman yhtäkään noista tavaroista. En ostanut mitään ihan pöhköä (ei, en laske tähän myöskään Hypnoosia magian harjoittajille –opusta), mutta enpä juuri mitään varsinaisesti välttämätöntäkään. Käyn ikuista kamppailua turhamaisuuden ja maailmantuskan välillä. Ymmärrän toisenkin käden tuotteita ostaessani olevani osa kulutusyhteiskuntaa ja sen varjopuolia, ja mahdollistavani ostoksillani monenlaisia ikäviä asioita.

Lapsityövoimalla tehty vaate on lapsityövoimalla tehty vaikka sitä olisi käyttänyt tuhat ihmistä ennen minua, ja se pari euroa, jonka siitä käytettynä maksan, voi sujahtaa shoppailuaddikti-myyjän kourasta suoraan vaatejätin ahneiden suuromistajien kirstuun. Toisaalta, yritän aina hankintoja tehdessäni miettiä tarkkaan, tuleeko vaatetta tai tavaraa oikeasti käytettyä vai jääkö se vain kaapin täytteeksi. En myöskään osta vain ostamisen ilosta tai aikaa kuluttaakseni, tai jotta olisin pukeutunut sen hetkisen muotivillityksen mukaan.

Ehkä on löydettävissä jonkinlainen tasapaino. Vaikka kirppistely ei täysin ongelmatonta olekaan, eiköhän se kuitenkin ole kestävämpi ratkaisu kuin kaiken uutena ostaminen. Turhamaisuuskaan ei välttämättä ole yksinomaan pahasta, vaan se voi olla viaton lisämauste, jos johtoajatuksena kuitenkin on käytännöllisyys ja tarve.

Voin myös hiljalleen alkaa muuttaa kulutustottumuksiani. Hienointa olisi, jos voisi joko tehdä itse tai hankkia kaiken luotettavilta valmistajilta, jotka arvostavat ympäristöä ja työntekijöitään. Siinä onkin tavoitetta! Ehkä jonain päivänä muotoilen itselleni kapselikaapin, ja päätän olla muuttamatta muotoani tai makuani, jotta voin käyttää samoja asuja hautaan saakka. (Itse asiassa pari sellaista vaatetta olen tainnutkin jo saada ompelukurssilla aikaiseksi – niistä lisää myöhemmin.)

Sitä päivää odotellessa olen kuitenkin armollinen itselleni ja hyväksyn epätäydellisyyteni, olen tyytyväinen ostoksiini ja iloitsen, sillä turha se on itkeä kaatunutta maitoa (olisihan se voinut olla viskiä)!