Annikki ja kaipuu

Kävin eilen runofestivaaleilla, mutta illan loputtua tunsin olleeni messussa. Hanneriina Moisseinen esilauloi, Wimme Saari joikasi virret ja Mutabaruka saarnasi. Karjalainen kirkkaus ja syvyys, pohjoinen rauha ja harkinta, karibialainen voima ja palo.

Kyllästin itseäni sanalla, laululla, äänellä, runolla. Mikä onni, ettei sanoista tule täyteen!

mynis

Silmäni vettyivät yksinkertaisesta lauseenalusta ”Kun mie aamula herään, ja laitan hellaan valakian…”. En ole kotoisin pohjoisesta, vain vähän pohjoisempaa, mutta silti huomaan rytmissä eron. Etelän kiire ja hämärämmät yöt. Bussiin juokseminen ja luonto rajattuna omiin aitauksiinsa.

taivastayöllä

Sanon kaipaavani suuremman kaupungin elämää ja virikkeitä, mutta lopulta en tiedä onko se vain opittua toistoa. Vaikka asun vain viiden kilometrin päässä kaupungin keskustasta, käyn siellä harvakseltaan ja vielä harvemmin olostani nauttien. Kipitän kiireesti asiani läpi, eikä mielenrauha usein kauaa viivy, jos sattuu saapumaankaan. Näen asfalttia, tiiltä, betonia, rautaa, missä puut, jotka kasvavat mielivaltaisesti minne sattuu ja viis veisaavat riveistä ja jonoista!

lähipolku

No nämä ovat näitä päiviä, kun niin kaipaan puuhellaa ja häiriötöntä linnunlaulua ja taivasta ilman rajaa. Onni on kuitenkin myös paljaat varpaat pihanurmella (tai -sammalella), pyykkinaru ja yöksi peiteltävä kesäkurpitsa. Ja bussikin, joka kulkee aina ja usein.

Mainokset

Päivänseisaus

En koskaan lue kirjaa, jonka takakansitekstiä en ole lukenut. Joskus selailen hiukan, mutta harvoin, ja silloinkin varoen, sillä pelkään lukevani vahingossa jonkin tärkeän juonipaljastuksen. En tahdo sikaa säkissä, vaan haluan tarinasta jonkinlaisen tuntuman etukäteen. Aina ennakko-oletukseni eivät tietenkään säily samanlaisina tarinan loppuun saakka, enkä tiivistelmää tahdokaan, vain jonkinlaisen selventävän alaotsikon tapaisen. Vuosien varrella tämä on tullut niin tavaksi, että on vaikea kuvitella lähestyvänsä kirjaa jotenkin muuten. En oikein tiedä miksi olen valinnut tällaisen lähestymistavan. Pelkäänkö niin, että tartunkin teokseen, josta en pidä tai jonka aihepiiri ei ole kiinnostava, vai enkö vain tahdo yllättyä?

päivänseisaus2

Nyt kuitenkin, itsellenikin yllätyksenä, tein poikkeuksen. Kevensin ystävien muuttokuormaa kassillisella kirjoja, ja yksi niistä oli paperikantensa kadottanut Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus. En tiennyt kirjailijasta tunnettua nimeään enempää, eivätkä odotukseni pari iltaa sitten olleet kovin korkealla kun tartuin pinon päälimmäiseen opukseen.

Aluksi olin ärsyyntynyt. Dialogi oli epäuskottavaa, klassisen musiikin maailma vieras (eivätkä neli-viisikymppisten eronneiden elämät yhtään sen tutummilta tuntuneet), ja kompastelin kaikenlaisiin yksityiskohtiin (kuten vaikkapa siihen, että 2000-luvun loppupuolella pitäisi muka ajaa Kotkasta Helsinkiin päästäkseen netin ääreen), mutta jokin laittoi jatkamaan. Hiljalleen jätin taakseni (omasta mielestäni) epäolennaisuudet, ja aloin keskittyä kokonaisuuteen, suureen kuvaan, ja siihen, mitä sivut minulle kertoivat.

Juoni itsessään on varmaankin aika tavallinen ”aikuisten naisten” romaanin juoni, mutta oikeastaan se tuntui vähän sivuseikalta, kuin ankkurilta tai köydeltä, jolla todellinen kertomus sidottiin yhteen. Rakkaussotkujen, työkiemuroiden ja perheympyröiden sijaan tarinan ydin oli jotain muuta: kasvamista, irti päästämistä, syvimmän löytämistä ja taakan keventämistä.

päivänseisaus3

Olet köydellä sidottu siihen, joka on putoamassa kuiluun. Jos et katkaise köyttä, putoat mukana. Jos katkaiset, et anna itsellesi anteeksi.

Vapausko juuri tekee onnelliseksi? Kyllä. Vapaus syyllisyydestä on suurin vapaus, onnellisin vapaus. Toisaalta kyky tuntea syyllisyyttä on ihmisyyden koetinkivi. Ennen, aikana jolloin psykiatria oli vielä kiinnostunut ihmisestä yhteisössä elävänä moraalisena olentona, syyllisyydentunne oli psykopaatin määritelmän ydin. – – Siis olla normaali, yhtä kuin tuntea syyllisyyttä. Karkea määritelmä. Sana syyllisyys on johdettu sanasta syy. Lisärajoitus: syyllisyyden syyn pitää olla järkevä ja kohtuullinen. Ongelma: erimielisyys siitä, mikä on järkevää ja kohtuullista.

Minä kun en suorita, saatana. Minä en suorita musiikkia. En suorita ihmisiä. En suorita Mitjaa, enkä Ollia. En suorita elämää. Minä elän sitä, saatana.

päivänseisaus1

Sinä olisit pitänyt Ridalan kirkosta, Paula. Se on 1200-luvulta ja ikiaikaisen näköinen. Kellotorni ei ole korkeampi kuin kirkko. Sanotaan, että kirkossa oli joskus korkea torni, mutta Paholainen suuttui jumalanpalveluksista ja heitti kivenmurikan tornin päälle ja se kaatui. Päädyssä ja sisällä aitauksissa on vinoristimallia toistava rustiikkinen puukoristelu ja kuoriholvin lakikivessä on metsäläisen näköinen Isäjumalan kuva, niin pullea, että se täyttää melkein koko ympyrätilan. Pään päällä lukee SUM. Minä olen. Viittaa siihen mitä Jahve sanoi Moosekselle. Minä olen se mikä olen. Sellaisesta lauseesta ei jatketa keskustelua.

(Tässä blogissa on kirjoitettu myös Päivänseisauksesta, minusta aika kuvaavasti.)

Jäillä ja vähän kivisillä poluilla

Laskiaissunnuntaina ulkoiltiin, oikein koko perheen voimin: kämppikset, minä ja mielitietty. Käveltiin Tahmelan rannasta Saunasaareen, sieltä Pispalanharjulle syömään Cafe Tiibettiin ja lopulta illansuussa vielä Iidesjärven yli Viinikasta kotiin. Aurinkoenergia kihisi suonissa vielä illan hämärässäkin!

Palasin jäille seuraavana päivänä, mukanani vain nenäliina ja kamera. Näitä kuvia on varmastikin tulossa vielä lisää.

Tuon sinisen täydellisyys lähes salpaa hengen! Pienenkin järven jäällä on suuri ja lempeä avaruuden tuntu, kaikki on kaukana ja hiljaisempaa. Autiudessa on omanlaisensa turvallisuuden tunne, vaikka olenkin nähtävillä, minäkin voin nähdä kaiken. Ja toisaalta kaikki on perspektiivissä: vaikka tämä järvi onkin pieni, olen minä pikkuruinen sen pinnalla. Olen aina vähän arastellut jäällä kulkemista, keskitalvellakin, ehkä tämä rohkaistuminen on yksi niistä muutoksista, joita ”uusi minä” on saanut aikaan.

Luin suosituksesta Mirkka Rekolan esseeproosakokoelmaa Muistinavaruus, ja kämppiksen hyllystä löytynyttä runokokoelmaa Virran molemmin puolin. Aluksi luin sanoja, sanoja, sanoja, sitten yritin keskittyneemmin ja turhauduin. Olen tyhmä, en vaan tajua! Kuin yrittäisi ratkoa piilosanaa, paitsi ettei tähän ole selkeitä sääntöjä ja ohjenuoria, joiden mukaan kulkea.

Tänään yritin uudelleen. Aloitin runokokoelman omaelämäkerrallisesta esipuheesta (joka löytyy myös Muistinavaruudesta), etsin vihjeitä ja yritin keskittyä, mieli tarkkana, mutta rentona ja vapaana. Hyppäsin puoliksi yli Muistinavaruuden muita runoilijoita koskevan osuuden, ja löysin jo jonkinlaisen tuttuuden tunteen. Kielellinen ilmaisu on vain niin kaukana siitä, mihin olen tottunut ja millaista tulkitsen automaattisesti.

Haluan pureutua tähän tovin, toivon keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni kohentuvan nopeasti. Pohdin aamusta sellaista, että olen koko ikäni etsinyt vastauksia, ehkä nyt olisi hyvä keskittyä kysymyksiin. Lopullisen vastauksen etsiminen saa minut turhautuneeksi, sillä ei mikään vastaus ole lopulta ristiriidaton. En osaa olla varma mistään, ehkä sen asian kanssa olisi hyvä tulla sinuiksi. Rekolalla varmaankin on siitä sanansa sanottavana.

Minäasioiden äärellä edelleen

Olen edelleen jatkanut minään ja minuuteen liittyvien kysymysten pyörittelyä. Pohtinut itsekseni, keskustellut ihmisten kanssa ja lukenut myös muiden ajatuksia näihin teemoihin liittyen. Edellisestä aihetta käsitelleestä tekstistä jäi sellainen maku, että pitäisin kaikkea itsetutkiskelua turhana. Tai en tiedä jäikö, mutta kun lisää asiaa on tullakseen, niin tulkoon toki.

Tietystikään oman käyttäytymisen ja ajatusmallien tutkiminen ja analysointi ei ole ajanhukkaa, sillä me ihmisethän olemme kuin sipuleita kerroksinemme. Uskon, että näitä kerroksia tutkimalla elämä muuttuu vapaammaksi ja siten myös mahdollisuudet onnen löytämiseen kasvavat. Pelko on vahva taustavaikuttaja, ja ilman itsetutkiskelua mennään helposti pässeinä sen narussa.

Tahallaan ja tahtomatta olen monta kertaa ollut elämässäni tilanteessa, jossa minun on ollut pakko pohtia tunteideni ja toimintani perimmäisiä syitä. Olenko vihainen, koska minua on kohdeltu väärin nyt, vai olenko peloissani, koska minua kohdeltiin väärin samankaltaisessa tilanteessa joskus? Pelkäänkö mahdollista tapahtumaa siksi, että se on oikeasti vaarallinen, vai olenko peloissani, koska en voi olla täysin tilanteen ohjaksissa? Jos päädyn siihen, ettei tilanne ole todella vaarallinen, miksi pelkään kontrollin menettämistä, miksi minun on hankalaa luottaa muihin, miksi en vain antaisi mennä?

Ehkä sipulin kerrosten alta ei paljastu mitään sen kummempaa kuin ikuisesti uusia kerroksia, mutta varmasti kuoriminen kehittää, siitä voidaan varmaan olla yhtä mieltä.

Lainasin kirjastosta puolisen metriä runoutta. Tartuin summanmutikassa pariin, aloitin Axel Fredenholmin teoksesta Tilitys elämälle ja jatkoin Kai Niemisen Perimmäisten kysymysten äärellä pariin.

Molemmilta löytyi oivia lainauksia, kirjoitan niitä pari tähän talteen.

Fredenholm minuudesta ja pelosta:

Jokainen ajatus, jokainen sana ja teko 
on kuteena luonteen kangaspuissa,
ja vaikka kankaan kuviot vaihtelevatkin,
loimi pysyy samana heijastaen omaa sisäistä maailmaasi.

– –

Niin kuin levoton henki hautojen yllä
palaa muisti menneisyyden maailmaan
ja lukee hautapaasien rapautuneita kirjoituksia
tehden kunniaa haamuille.

Ja siitä, mikä on syvintä:

On olemassa voima, jota aurinko ja tähdet tottelevat;
on olemassa tie, jota ylevät henget kulkevat,
pyhä kirjoitus, jonka kaikki osaavat tulkita,
ja kieli, jota kaikki täydellisesti ymmärtävät.

On olemassa voima, joka on heikoissa väkevä;
joka lempeästi suo anteeksi epäoikeudenmukaisuuden
ja keventää toisten taakkoja.
Voima joka on kaiken elollisen korkein laki.

On olemassa voima, joka voittaa kaiken
ollen itsessään suuri, kaunis ja pyhä.
Maallisesta kielestä et löydä ainuttakaan sanaa,
joka on kauniimpi kuin rakkaus.

Nieminen perimmäisistä kysymyksistä:

– – ja niin vuorossa onkin jo seuraava perimmäinen kysymys: 
olenko tänään onnellinen vai synkkä?

siihen on helppo vastata:
jos kuolen tänään, kuolen mieluiten onnellisena
ellen kuole, olen saanut elää yhden onnellisen päivän
enemmän

olen siis onnellinen

(jos kuolen, voi harmittaa jälkeenpäin, mutta nyt on kyse tästä päivästä)

Itsestä:

– –  

Minäkö näin ajattelen? Mikä minussa ajattelee? Olen menettänyt sen minän joka määritteli rajani – se on liuennut, koetan ymmärtää sitä suurempaa kokonaisuutta johon se on liuennut; minäni ei ole kadonnut, ei laimennut, se on olemassa uudella lailla, hajautuneena ja uudelleen sitoutuneena, on vaikea myöntää ettei ole sitä miksi itseään kuvitteli, mihin oli tottunut luottamaan, mutta vielä vaikeampi on olla takertumatta minän muistoon silloin kun olisi vielä helpompaa olla kuvitteellinen minä, kuva, kaava, kun voisi tarkistaa konseptista mitä juuri nyt pitäisi tehdä. Jos nautinnon, onnen hetkinä on liuennut johonkin suureen, suurempaan elämään, mutta tuskaisina epäilyn hetkinä käpertyy itseensä, sitä vain pettää itseään (itseään? juuri kun koetan esittää ettei itseä ole) (pettää itseään?) (onnen hetket ovat yhtä todellisia kuin tuskan)

Tätä ei ilmeisesti ole helppo ratkaista 

– –

Kaikki uskonnot haluavat vapauttaa ihmisen omasta itsestään. Minä epäilen niitä: ellei ”itseä” ole, kuka vapautuu? Täytyy osata olla yhtaikaa itse ja vapaa. Ja unohtaa itsensä ja vapautensa. Olla vain ja olla, elää, antaa elämän toteutua.

(Enkä edes aloittanut vielä osiota, joka on nimetty Pieneksi elämäntaito-oppaaksi.)

On onni lukea, on onni kirjoittaa, on onni ajatella. Ja on onni tehdä! Seuraavaksi aionkin kirjoittaa jostain ihan muusta kuin vain päänsisäisistä.

(Onni on myös lahjaksi saatu ihana kamera, josta oppii joka päivä uutta.)

Kohtalon etäisyydet

Olen miettinyt kaikenlaisia edellisen tekstin teemaan liittyviä, ja luonnoksista löytyy jo jonkinlainen päivityksen raakile. Se saa kuitenkin vielä hautua kun matkaan viikonlopuksi Helsinkiin rentoutumaan. Sen sijaan saatte nauttia Semjon Kirsanovin kauniista ja kipeistäkin lauseista. Ollaan lämpimästi!

Oi etäisyydet

Oi etäisyydet
olette tyhjiä kuiluja
sokeita rotkoja
pystysuorien linnoitusten vallihautoja.
Mutta rakkaudelle ovat tarpeen polut
kadut ja valtatiet
portit joista kulkea
ja kohdata.
Ja jos ei polkuja ole eikä valtateitä
niin ovat metsät, kentät ja kukkulat
käydä kompastella vaikka,
jotta toisemme löytäisimme ja kohtaisimme.

Mutta täällä on muurit.
Täällä vartijat.
Missä ovat sillat sinun luoksesi
yli sokeitten rotkojen, jokien, vallihautojen?
Onko rakkaus liian vähän
että kaikki sulut väistyisivät?
Että vartijat tervehtisivät
kuin valtakunnan vaakunaa
jossa on punainen nauha
ympäri maapallon?

Oi tuleva
oi rajaton maailma
siellä tämän rakkauden olisi täytyttävä.

(Sain lukea Semjon Kirsanovista, ukrainalaisesta runoilijasta ja sotakirjeenvaihtajasta, ja yritin etsiä käsiini hänen tuotantoaan. Lähikirjastosta löytyi kuitenkin vain yksi runo osana kokoelmaa. Luettuani loppuun tunsin tulleeni oikeaan paikkaan oikealla hetkellä, tunsin sen onnekkaan sattuman tunteen, josta tietää, ettei se ehkä ihan vain pelkkää sattumaa tainnut ollakaan…)

Meininkejä

Meno ja mekkala on tällä erää seuraavanlainen: pakkaaminen etenee hitaasti, mutta varmasti. Olen myös onnistunut välttelemään kyseistä toimintaa tehokkaasti vaihtoehtoisin toiminnoin kuten nauttien herkullisista vohveleista Tesomalla, vaihtaen neniä yksivuotiaan kummipoikani kanssa sekä houkutellen kämppiksen ravaamaan kanssani Kaupin pimeitä lenkkipolkuja.

Kuva täältä. Minulle on tulossa muuttoavuksi kolme kappaletta entisiä poikaystäviä… 

Muuttaessani tähän asuntoon neljä kuukautta sitten en tuonut muassani ainuttakaan banaanilaatikkoa. Nyt niitä on täynnä jo viisi eikä loppua näy. Käsityskykyni rajat ovat ylittyneet roimasti yrittäessäni pohtia, miten tavaranmäärä on voinut näin eksponentiaalisesti lisääntyä (ainoa selitys on, että fyysinen omaisuuteni muuttuu öisin laumaksi kaneja, ja kaikkihan tietävät mikä on kanien lempipuuhaa).

Pakkaamisen ja sen välttelyn ohessa yritän syödä ruokakaappejani tyhjemmiksi (lautaseltani löytyi tänään kaali-purjo-oliivi-feta-tomaattisose -hässäkkää perunoiden kera – oli hyvää, uskokaa tai älkää) ja urakoin loppuun kirjastosta lainattua Vish Puri -romaania, jotten vaan sitä muutossa hävittäisi. Lainastosta hallussani on myös Jungin Symbolit, mutta sen urakalla ahmiminen taitaa olla hölmöläisten hommia, jääköön se siis odottamaan parempaa lukuhetkeä.

Kuva täältä

Olo on jokseenkin kaoottinen, mutta hyvällä tavalla. Olisi jo lauantai!

Hyvä terroristi oivalluksen äärellä

Sain viimein luettua ensimmäisen Lessingini, Hyvän terroristin vuodelta 1985. Kirjan teema on kiinnostava, ajaton ja yleismaailmallinen, ajatuksia herättävä ja myös osittain henkilökohtaisesti ajankohtainen. Suurta maailmani mullistumista en kokenut, mutta eipä sitä jokaisen lukukokemuksen tarvitse tai pidäkään olla perustuksia ravisuttava.

On kuitenkin syy sille, miksi juuri tämä lukukokemukseni on kirjoittamisen arvoinen – nimittäin lukiessa kokemani ahaa-elämys. Ymmärsin, että olen aina tarvinnut henkilöhahmon, johon samaistua tai jonka puolella olla, jotta voin täysin uppoutua johonkin teokseen ja nauttia siitä. En ole tiedostanut valintaperustetta, mutta (tai ehkä juuri siksi) se on ollut hyvin määräävä. Siksi joskus hyvätkin kirjat ovat tuntuneet kuitenkin jotenkin vaikeilta, ja olen ollut ymmälläni – pidän kyllä lukemastani, mutta jostain syystä myös tökkii.

Tämän oivalluksen koettuani pystyin muuttamaan asennettani ja uskon nyt kykeneväni syvemmin nauttimaan myös sellaisista teoksista, jotka eivät vastaa tuohon tarpeeseeni. Hieman (mutta vain hieman) liioitellusti voin sanoa, että tunnen kirjallisen maailman nyt todella avautuneen ja innostus lukemiseen on valtaisa. Oppii se vanhakin koira näemmä uusia temppuja!

Puiden varjo

Sain juuri päätökseensä varsin vaikuttavan opuksen, Rolf Edbergin Puiden varjon vuodelta 1971, enkä malta olla kirjoittamatta tähän pientä pätkää kirjan viimeisiltä sivuilta.

Nuorison protestiliikkeet, joihin vanhemmalla sukupolvella ei ole mitään oikeutta suhtautua välinpitämättömästi vain siksi, että ne osaksi ilmenevät vaikeaselkoisina, ovat pohjaltaan todellista tyytymättömyyttä vallitsevaan järjestelmään ja toiveita uudenlaisen ykseyden syntymisestä. Vaikka osa niistä on hajanaisia ja niissä on paljon selkiintymätöntä – sehän kuuluu asiaan silloin kun jokin on käymistilassa – lupaukset piilevät halussa liittyä yhteen, itsestään selvässä kansainvälisyydessä, jonka puitteissa erilaiset manifestit leviävät kuin ruohikkopalot yli kaikkien ideologisten rajojen, mielenosoituksellisessa kulutusyhteiskunnan statusprameuden halveksunnassa.

Vuosikymmenten jälkeen kirjan teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Yllä oleva on lyhyt lainaus, eikä kerro kirjasta juurikaan, mutta silti en voinut vastustaa sen julkaisemista – ilmiselvästä itsenäisyyspäiväsyystä.

Teoksen teemat ovat niin perustavanlaatuisia, ettei syvemmälle kaiken olennaisen ytimeen juuri pääse. Kieli on kaunista ja soljuvaa, ja yritinkin houkutella jotakuta ystävää lukemaan tätä minulle ääneen, jotta olisin saanut kunnolla upota lauseiden virtaan. Kirja ei ole kevyttä luettavaa ja välillä melkeinpä masennuin, mutta toisaalta myös uskoni toivoon vahvistui.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, melkeinpä pakollinen sanoisin. (Kiitos R, kun kirjan minulle lahjoitit!)

Sivistyksen parissa

Viime aikoina olen tehnyt ennätyksellisen paljon kaikenlaista kultturellia. Edellisviikon keikkojen lisäksi olen lukenut yhden uutuuskirjan sekä käynyt elävissä kuvissa, molempien ollessa minulle varsin harvinaista toimintaa.

Kuva täältä

Uutuuskirjasta ensin. Ystävä osti Liimatan Tommin uusimman, ja sain keploteltua sen lainaan samointein.

Lukukokemukseni oli aika lailla kirjailijahenkilöstä minulle muodostuneen mielikuvan värittämä, mitä eilen jo toverille harmittelinkin. Absoluuttinen Nollapiste on yksi suosikkiyhtyeistäni, joten lähestymistapani teosta kohtaan oli kaikkea muuta kuin neutraali – esimerkiksi huomasin joitakin ”virheitä” bongatessani todennäköisesti harmistuneeni niistä enemmän, kuin jos kyseessä olisi ollut joku minulle tuntemattomampi kirjoittaja.

Muuten teos oli kaikenkaikkiaan monenlaisia tunteita herättävä. Ei minulle ominaisinta kirjallisuutta, mutta kielellisestä ilottelua seurasi mielellään, onhan Liimatan tyyli hyvin omanlaistaan ja ainakin minua viehättävää. Juoni kulki ja kuljetti, enkä suinkaan tylsistynyt. Ihan mutulla sanoisin, että varmasti suomalaisen nykykirjallisuuden parempaa osastoa tämä ja siksikin suositeltava luettava.

Kuva täältä

Toinen harvinaisuus sattui eilen, kun käväisin leffassa ystävän houkuttelemana. Katsoimme jonkin verran kuulemma vouhkatun Kalevala – Uusi aika -elokuvan. (Tiistaisin pääsee muuten kotimaisia elokuvia katsomaan kaksi yhden hinnalla, mikäli jommallakummalla on hallussaan Veikkaus-kortti, sama homma Vapriikissa.)

Kuvia voi elokuvasta kurkkia täältä.

Olipa kokemus. Aika usein mietin, että miksi aina suomalaisissa elokuvissa pitää valua räkä, mutta oli siinä muutakin ajatuksia herättävää. Erehdyin lukemaan yhden arvostelun, ja niinpä osasin joitain asioita odottaa – toisaalta ihan hyvä, toisaalta kokemus jäi ehkä ennakoinnin takia hieman ontoksi.

Koska lähes kaikkea pitää kokeilla, suosittelen. Tavanomaiseen Hollywood-mättöön tottuneelle hyvää vaihtelua ja hieman omien tuttujen ympyröiden ulkopuolelle kurkistelua. (Tuo lause kuulostaa hienovaraisilta haukuilta, mitä sen ei kyllä ole tarkoitus olla. Tosin ei varsinainen kehukaan… Äh, minä mikään elokuvakriitikko ole, kattokaa ite!)

Näiden sivistävien elämysten jälkeen olenkin sitten palautellut itseäni maan pinnalle katsomalla How I Met Your Motheria (voi että se sarja saa minut turhautumaan ja ahdistumaan, vaan ei kai tässä vaiheessa voi enää lopettaakaan). Tasapaino on tapa ainoo!

Tilli Into-Pii

Kerhossa lapset ovat tykästyneet niin kovasti peltipurkkiaskarteluihin, että tänään piti käydä tyhjentämässä ystävienkin metalliroskis materiaaleista omien varantojen hujahdettua loppuun. Lisäksi simppelit ystävännauhat sekä paperihelmet ovat olleet aika iso hitti.

Samalla olen itsekin saanut takaisin hetken nukuksissa ollutta näperrysinnostusta, vielä pitäisi keksiä, että mitä sitä. Puikot ja koukut kiinnostaisivat, mutta ei mitään villasukkabluesia haluttaisi näin keskikesällä lauleskella. Ehkä viimein kerin ne trikookuteet, ja… Niin. No, kyllä sitä aina jotain keksii!

Pienellä tauolla ollut Mrrrttakerhomme kokoontui jälleen sunnuntaina, ja innostuinpas minäkin viimein askartelemaan itselleni purnukan. Historia-lehdet ovat kyllä mitä mainiointa kamaa tähän touhuun (tosin kerhon lapset tuntuvat vannovan enemmän Aku Ankan nimeen).

Kuva ennen, oikeanpuoleinen alkuperäiskuosissa, vasemmalla jo hiottu versio.
Ja jälkeen. Aika hienot, eiks vaan!

Mrrrttakerhossa myös tuunailtiin hiukkasen, tästä kiitos kuuluu kanssamrrrttailijalle, joka tuotokset viimeisteli (eli oikeastaan teki). Itse osallistuin innostuksen, idean, hionnan ja punaisen maalin sutimisen verran. Iloa on omata ystäviä, jotka osaavat tehdä hapuilevista ajatuksista todellisuutta!

Pari tekstiä sitten mainittu keräysretki typistyi lopulta lähteellä ja kirpparilla käynniksi, mutta työpäivien lomassa olen saanut vähän asiaa korjattua.

Hauskaa miten paljon metsäapila kuivuessaan muuttaa väriään! Apiloiden lisäksi olen kerännyt peltokortetta ja hiukan ratamoa, jotka roikkuvat eteiseen rakentamassani kolmikerroskuivurissa (eli kolmella narulla).

Viime viikon stressaantuneisuuden ja melkeinpä ahdistuksen jälkeen tämän viikon kaksi työpäivää ovat sujuneet melkeinpä hilpeissä tunnelmissa. Kenties edellisen ei-mitään viikonlopun aikana opin ottamaan rennosti?

Ja vielä eräs viime aikojen innostus: lukeminen! Kun se Christie sitten otti ja mennä humpsahti yhdessä päivässä, ja kirjastokin oli jo kiinni, sain viimein eilen tartuttua joulusta hyllyssä pötköttäneeseen Kathryn Stockettin Piikoihin. Vaikka olin kuullut kirjasta kovasti kehuja, olin sen lukemista lykännyt ajatellen sen olevan kauhea ja ahdistava, siis teemaltaan, ei tyyliltään. Nyt olen jo 400 sivun paremmalla puolella, ja vain vaivoin sain itseni hetkeksi irrotettua sen imusta.

Voi tarinat ja mielikuvituksen pyörteet, taas olette saaneet minut koukkuunne! Juhannukseksi hain kirjastosta muutaman Agathan (vähemmän yllättäen hylly oli aika väljä arvon Damen kohdalta) sekä Siilin eleganssin, joka on ollut lukulistalla jo iän päivää. Ihanaa, kun on vapaata ja saa vain olla ja lukea ja tehdä käsitöitä!

(Onkohan tämä kaikki nyt sen yhden, niin kovin viattoman oloisen pelargonian syytä…)