Ruudun takaa ja edestä

Kaipaan usein sitä lapsuuden ja nuoruuden intoa, jolla uppouduin lukemiseen. Televisiossa oli kolme kanavaa, internet Kiss FM:n chat ja sähköposti, johon kukaan ei kirjoittanut ja nuhjuisilla vhs:illä pyörivät samat rätinät. Oli paettava jonnekin, tehtävä jotain, ja mitä muuta oli kuin lukea?

Lukea niin, että unohti sytyttää valot, lukea niin, että vaivoin muisti syödä, lukea niin, että venytti pissalle menoa viimeiseen saakka. Ei se ollut mikään tietoinen valinta, sivistyneen mielen päätös, ei vain ollut oikein muuta. Ja että minä olenkin siitä onnellinen! (Vaikka toisaalta oli siinä myös kyse malttamattomuudesta, halusta päästä loppuun ja ratkaisuun. Kärsivällisempi ja nautinnollisempi lukija taidan tänä päivänä olla, tai olisin, jos vaan…)

taivaanvärit3

Keväällä löysin hetkeksi sen tunteen, ahmin kirjan, toisenkin. Mutta toiminnasta tulee tapa vasta tarpeeksi monen toiston myötä. Nyt taas huomaan, etten ole avannut keskeneräistä romaania päiviin, en vaikka olisin halunnutkin. Tentteihin tulee luettua pakosta ja innostakin, mutta silti nimenomaisessa järjestyksessä.

Jotta voisi muuttaa tapojaan, tulee halusta tulla ensin tahto. Tahtoen muutetaan toimintaa ja kun toiminta on tarpeeksi kauan ollut toisenlaista, on siitä tullut automaattista. Entinen juoppo ei mieti iltaisin avaisiko keppanan vai ei, vanha sohvaperuna vetää lenkkarit jalkaan ajattelematta ja liikaa ruutua tuijottanut sulkee laitteet silloin kun ylimääräinen aika alkaa tuntua. Niin yksinkertaista, niin hankalaa.

taivaanvärit

Olen sentään käyttänyt tätä ylenmääräistä ruutuaikaa vähän hyödylliseenkin. Katsoin eilen dokumentin ja tänään kaksi. Ensimmäinen kertoi erilaisesta tytöstä, toinen erilaisista, mutta keskenään samanlaisista ja kolmas, se taisi kertoa meistä kaikista. Erityisesti viimeksi mainittua suositan lämpimästi. Olen katsonut vasta ensimmäisen osan, mutta uskon loppujen olevan yhtä vaikuttavia ja pysäyttäviä.

(Se harmaasta taivaasta puhuminen taisi olla ihan höpöhöpöä, perun sanani!)

taivaanvärit2

Sadepäivän risteilyllä

Aloitin tekstin eilen, ja eiliseltä on myös otsikon risteilyajatus peräisin. Yöllä pääsinkin sitten oikeasti risteilemään, sillä unessa hyppäsin purjelaivan kyytiin, ja seikkailin merellä tovin maisemia ihaillen (välillä laiva muuttui junaksi ja lopulta lentokoneeksi, mutta kyyti oli yhtä lailla tasainen ja levollinen alusta loppuun). Kiitos Maria inspiraatiosta!

Ilta oli levoton, osuutensa asiaan oli varmaan myös taivaalla leimuavilla revontulilla. Oli outoa nähdä niitä näin etelässä ja vuosien jälkeen. Valtavan kauniita, mutta myös vähän pelottavia, hyökkääviä. Oli helppo samaistua menneiden aikojen ihmiseen, jolla ei voinut olla käsitystä siitä, mistä tuollaiset valoilmiöt oikein johtuvat. Sisälläni heräsi pelko, kunnioitus ja ihailu.
Osuutensa levottomuuteen oli myös Whiplash-elokuvalla, joka käytiin iltasella katsomassa. (Tähän sopinee myös pelko, kunnioitus ja ihailu.) En oikein osaa sanoa, mitä mieltä siitä olisin. Innostuin elokuvasta alun perin Kaikki mitä rakastin-Eevan sitä hehkutettua, mutta odotin jotain muuta. Aika pitkälle koin elokuvan hienona kuvauksena mielenterveyden ongelmista, pakkomielteistä ja fanaattisuudesta, narsismista ja jopa sadismista. Toisaalta elokuvassa oli paljon muutakin, ehkä sen voi nähdä kommenttina aikakautemme, yhteiskuntamme vaatimuksiin, toisaalta se on myös rakkaudenosoitus hyvälle musiikille. 
Oikeasti minun piti kirjoittaa pasteijoista ja siitä, miten hauskaa danceoke ja ex tempore -diskoilu omassa olohuoneessa on. Rehellisesti sanottuna, olen vaan niin jumalattoman stressaantunut tuhannesta syystä, ettei viikonlopun iloisuus ja rentous enää oikein kanna. Onneksi on keskiviikko ja ompelupäivä. Uskomatonta, miten paljon voimaa saan siitä, että vietän viikossa kolme tuntia ventovieraiden ihmisten kanssa, jotka tietävät minusta tasan sen verran kuin haluan kertoa, ja joiden kanssa kokoonnumme yhteisen ja samalla yksityisen asian äärelle, yhdessä keskittyen kukin omaan työhönsä. Välillä haluaisin lomaa omasta elämästäni. Sellaista ei valitettavasti ole enemmissä määrin tarjolla, mutta onpahan nämä keskiviikon tunnit. Niistä olen onnellinen. (Ja toki myös monesta muustakin asiasta, stressin ääni se vaan on vahva ja väkevä. Ehkä sitä on joskus myös ihan hyvä kuunnella.)

Herkuttelua

Kuva täältä

Olen vieläkin ihan pöllämystynyt, niin onnistunut pieni retkeni oli. Entiset tuttavat muuttuivat nykyisiksi ystäviksi, sushi-neitsyys meni ja kotiinviemisiksi sain vadelmanlehtien ja kauniin tunikan lisäksi roppakaupalla iloa, onnea ja kiitollisuutta – miten olenkin onnistunut löytämään elämääni niin upeita ihmisiä!

36 tunnissa ehti lopulta paljon ja juuri riittävästi: tapasin kaikki kaupungissa olleet tärkeät, söin useampaakin ennen kokematonta ruokaa (jo aiemmin mainitun sushin lisäksi sain maistella mm. itse tehtyyn mantelimaitoon keitettyä chaita sekä yllättävän sitruunaista hapatettua jyväjuomaa – molempia on kokeiltava), kävin kahdessa Ravintolapäivän ravintolassa (ruokaa reissulla riitti), nauroin, hymyilin ja hymistelin sydämeni kyllyydestä.

Erityisesti tykkäsin sushi-illallisesta, joka nautittiin rennosti keittiössä seisten leikkuulaudan toimiessa tarjoilualustana. Paikkansa kauniilla pöytäkattauksillakin, mutta on vapaamuotoinen rääppiminenkin joskus aivan yhtä hyvä, ellei parempikin.

Nyt kotona olen lähinnä katsonut My Mad Fat Diarya ja syönyt appelsiineja. Lähdin talveen vähän sellaisin ajatuksin, että syödään (kotimaisen) sesongin mukaan ja pureskellaan pääasiassa porkkanaa, perunaa ja muuta juuresta. Ylevä ja kaunis ajatus, mutta vähän ikävä toteutettava, tietyn pisteen jälkeen.

Viikonlopun syömingit sen toivat selkeästi ilmi: kuinka hyvältä voikaan ihan tavallinen paprika maistua! Siispä, koska olen sen arvoinen, olen antanut itseni vähän hullutella kauppareissuilla ja mukaan on tarttunut useampi kilo appelsiineja (69 senttiä kilo!), pari avokadoa sekä jopa muutama päärynä (en ole tainnut koskaan ennen ostaa päärynöitä). Tuoreet, mehukkaat hedelmät maistuvat ja tuntuvat niin hyviltä!

Jospa tästä herkuttelusta saisi energiaa pakkauslaatikoiden täyttämiseen, muuttoon on enää alle kaksi viikkoa! Jännittävää, taas vaihtuu sivu ja uusi luku alkaa. Mutta eipäs nyt kiirehditä asioiden edelle, vajaaseen kahteen viikkoon mahtuu monenlaista, tai ainakin kilo appelsiineja.

10 000 päivää

Tähän on tultu: päivät rapsuttelen seiniä tulevan kodin remonttipuuhissa, illat vahtaan Roswellia (ja kuuntelen välillä vähän Phil Collinsia).

Tosin huomenna on luvassa jotain ihan muuta (tai no päivällä sitä remppaa edelleen), sillä täytän 10 000 päivää ja toverit ovat suunnitelleet juhlavaa tekemistä. Aluksi mennään Rajaportille saunomaan, muusta en tiedä. Hauskaa ja jännää! En taida oikein pitää yllätyksistä, mutta yritän olla reipas ja osata nauttia mukavuusalueeni ulkopuolisista.

Viikonlopun suunnitelmat eivät toteutuneetkaan ihan niin kuin piti, mutta hyvää aikaa oli kuitenkin.

Onnea, onnekasta, onnellista on!

Lätkässä ja pihkassa

(Meillä päin kyseistä olotilaa kuvailtiin myös niin kauniisti kuin kusessa, mutta sen jätin tuosta otsikosta kuitenkin pois.)

Olen siis ihastunut ja hullaantunut, korviani ja varpaitani myöten! Mies on jännittävä, komea, älykäs, hauska, herkkä – ja fiktiivinen. Kuvio on minulle tuttu vuosien takaa, ja aikojen saatossa olen ehtinyt huokailla yhden jos toisenkin tv:stä tutun perään.

Ihailuni kohteina ovat olleet mm. Prätkähiirten Turbo (se ruskea ja Wikipedian mukaan ”ryhmän viisain ja älykkäin” – ilmankos!), Roswellin Michael ja Angelin Buffystakin tuttu nimikkohenkilö, uusimpia itsestäänselvyyksiä (kuten vaikkapa Gossip Girlin Chuck ja True Bloodin Eric) tämän enempiä mainitsematta.
(Näin välihuomiona, tv-suosikkini eivät taida olla mistään katu-uskottavimmasta päästä…)
Kuva täältä. (Ei muuten ollut läheskään hämmentävin tämä kuva ei-virallisista.)
S01E09 – ei muuta sanottavaa. Paitsi taustamusiikiksi suosittelen ”alkuperäistä” kappaletta.
Jaa morjens! Huhhuh. Voisikin katsoa Roswellia ja Angelia tässä joskus taas pitkästä aikaa.
Vaan ei se tämän hetkinen unelmien mies aikaisempia huonommaksi jää.
Aijjettä. Jonny Lee Miller Sherlock Holmesina on ollut viime aikoina monen ikävän päivän pelastus, päivieni valo ja iltojeni ilo. Innostuin sarjasta vasta toisella tuotantokaudella ja niinpä olen nyt katsellut ensimmäistä läpi uusia jaksoja odotellessani.
Olen ihan höpsönä sarjoihin, joissa (kauniiden miesten lisäksi) mies-naispäähenkilökaksikon välillä ritisee ja kipunoi, mutta mitään ei (muka) kuitenkaan koskaan tapahdu. Elementary on tästä mainio esimerkki, ja siten tämän hetken ehdoton tv-suosikkini. Suosittelen!

Sivistyksen parissa

Viime aikoina olen tehnyt ennätyksellisen paljon kaikenlaista kultturellia. Edellisviikon keikkojen lisäksi olen lukenut yhden uutuuskirjan sekä käynyt elävissä kuvissa, molempien ollessa minulle varsin harvinaista toimintaa.

Kuva täältä

Uutuuskirjasta ensin. Ystävä osti Liimatan Tommin uusimman, ja sain keploteltua sen lainaan samointein.

Lukukokemukseni oli aika lailla kirjailijahenkilöstä minulle muodostuneen mielikuvan värittämä, mitä eilen jo toverille harmittelinkin. Absoluuttinen Nollapiste on yksi suosikkiyhtyeistäni, joten lähestymistapani teosta kohtaan oli kaikkea muuta kuin neutraali – esimerkiksi huomasin joitakin ”virheitä” bongatessani todennäköisesti harmistuneeni niistä enemmän, kuin jos kyseessä olisi ollut joku minulle tuntemattomampi kirjoittaja.

Muuten teos oli kaikenkaikkiaan monenlaisia tunteita herättävä. Ei minulle ominaisinta kirjallisuutta, mutta kielellisestä ilottelua seurasi mielellään, onhan Liimatan tyyli hyvin omanlaistaan ja ainakin minua viehättävää. Juoni kulki ja kuljetti, enkä suinkaan tylsistynyt. Ihan mutulla sanoisin, että varmasti suomalaisen nykykirjallisuuden parempaa osastoa tämä ja siksikin suositeltava luettava.

Kuva täältä

Toinen harvinaisuus sattui eilen, kun käväisin leffassa ystävän houkuttelemana. Katsoimme jonkin verran kuulemma vouhkatun Kalevala – Uusi aika -elokuvan. (Tiistaisin pääsee muuten kotimaisia elokuvia katsomaan kaksi yhden hinnalla, mikäli jommallakummalla on hallussaan Veikkaus-kortti, sama homma Vapriikissa.)

Kuvia voi elokuvasta kurkkia täältä.

Olipa kokemus. Aika usein mietin, että miksi aina suomalaisissa elokuvissa pitää valua räkä, mutta oli siinä muutakin ajatuksia herättävää. Erehdyin lukemaan yhden arvostelun, ja niinpä osasin joitain asioita odottaa – toisaalta ihan hyvä, toisaalta kokemus jäi ehkä ennakoinnin takia hieman ontoksi.

Koska lähes kaikkea pitää kokeilla, suosittelen. Tavanomaiseen Hollywood-mättöön tottuneelle hyvää vaihtelua ja hieman omien tuttujen ympyröiden ulkopuolelle kurkistelua. (Tuo lause kuulostaa hienovaraisilta haukuilta, mitä sen ei kyllä ole tarkoitus olla. Tosin ei varsinainen kehukaan… Äh, minä mikään elokuvakriitikko ole, kattokaa ite!)

Näiden sivistävien elämysten jälkeen olenkin sitten palautellut itseäni maan pinnalle katsomalla How I Met Your Motheria (voi että se sarja saa minut turhautumaan ja ahdistumaan, vaan ei kai tässä vaiheessa voi enää lopettaakaan). Tasapaino on tapa ainoo!

Neuleaatoksia

Katsoin eilen televisiosta tulleen Kultainen kompassi -elokuvan. Vaikka olen Universumin Tomu -trilogian pariinkiin otteeseen lukenut, on tämä elokuvaversio jäänyt näkemättä. Useammin kuin kerran harmittelin sitä, etten elokuvaa teatteriin asti mennyt katsomaan, sen verran huikeista maisemista sain nautiskella kaiken jännityksen keskellä.

Yllättävää inspiraatiotakin elokuvasta löytyi, nimittäin neule-sellaista.

Kuva täältä, New Line Cinema

Kuva täältä

Kuvat eivät ole kovin hyviä (ja ilman lupia lainattuja, kun luvallisia ei löytynyt…), mutta idea kai tulee ilmi. Paksua lankaa, isot puikot ja mukavan krouvit neuleet valmistunevat illassa tai parissa.