baby mellow my mind

Haluaisin puhua niin, että kuultaisiin. Puhua hiljaa huutaen, rauhassa ja silloin kun on tarve. Kirjoitan päiväkirjan sivuja, mutta paperille en enää/vielä uskalla. Jotain jää silti puuttumaan. Ikiaikainen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ja ymmärretyksi?

Maanantaina kävin keskustelemassa kriisikeskuksen työntekijän kanssa, ja menen ensi maanantaina uudestaan. Siellä voi käydä korkeintaan 5 kertaa, ja varmaan käynkin. Sen jälkeen kai jatkan jossain muualla. Olin aivan lopen uupunut kun tulin tapaamisesta. Tyhjä, ontto, väsynyt. Ehkä kevyempikin, ellei väsymys olisi painanut. Teki hyvää kuitenkin.

Väsymykseen osansa teki puolentoista viikon reissu, johon sisältyi muun muassa ihania lapsia, lohdullista mökkimaisemaa, koira- ja kissakavereita sekä rakkaan mummon kauniit hautajaiset.

Eilen luin arkistoihin tallentuneita päiväkirjamerkintöjä, kymmenen vuoden takaa ja lähempää. Kaikenlaisia sitä. Paljon juhlimista, paljon väsymystä. Jatkuvasti jokin ”säätö” tai ”juttu” ja niiden lopahtaminen aina ennemmin tai myöhemmin. Ja siltä aikajanalta yksi yli muiden,

Aamulla kun katsoin sen laittavan kenkiä eteisessä, mietin vain miten liian mukavalta sekin tuntuu, että tuossa se on pukemassa, mun kodissa, kouluun lähtemässä. Juuri kun olin ehtinyt ajatella, että en enää pidättele tunteitani, annan mennä, kaikkihan on hyvin niin pam. Ei olisi pitänyt, voi helvetti sentään.

Joskus väsyneenä tuntuu, että elämäni on vain surkeiden sattumusten sarja. Valonpilkahdus siellä täällä, mutta muuten kuin yhtä kaamosta. Toki on katsojan silmissä onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi.

Talven tulo tuntuu lopulta ihan hyvältä. Lumi valaisee pimeyttä kuitenkin jossain kohtaa, ei synkkyyttä jatku loputtomiin. Voi mennä nyt vähän sisällepäin, olla vain hiljalleen itseksiin ja kerätä itseään. Kesällä on aina sellainen itseluotu paine siitä, että nyt mennään ja eletään ja tehdään ja nähdään, kuin viimeistä päivää. Vaikka kesä on kaunis ja ihana, on se raskas myös. Eihän sen tietysti täytyisi olla, mutta kun koko maa elää kieli vyön alla, tarttuu yleinen ilmapiiri vähemmänkin herkkään.

Mutta. Kaikesta huolimatta. On koti, on ystäviä, on lämmintä ja on paikkoja, minne mennä ja missä olla.

IMG_1341

IMG_1351

IMG_1329

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”baby mellow my mind

  1. Nimetön sanoo:

    Mulla on itseäni pari vuotta vanhempi ystävä – ”sisko, vaan ei sukua” – jonka olen aina välillä tarvinnut/ja tulen tarvitseva toteamaan huumorin sävyttämällä lakonisella lausahduksella: ”toiset vaan on lounereita, mä kuitenkin sit oon aina lopulta louneri.” (louneri – alone sanasta väännetty mainio fingelskasana, joka meinaa sellaista henkilöä, joka sitten kuitenkin viihtyy ja pärjää parhaiten itsekseen, ilman esim. perinteistä parisuhdemallia – ”säädöiltä” ei toki hänkään välty, ja välillä miettii että oisko kuitenkin kivempi vanheta jonkun rinnalla).

    Olen jollain tapaa sellainen itsekin. Kenties sinäkin.

    Se vaatii joskus aika paljon aikaa, kokemuksia ja rohkeutta, että itseään oppii rakastamaan. Että valitsee itsensä sellaisena kuin on. Tämä maailma osaa muotittaa, lokeroida, ja tehokkaasti ja salakavalasti sen tekeekin. Jokapaikka on täynnä piilomalleja siitä millaista onnellisen elämän tulisi olla.

    Mulla on aika hyvä tilanne tällä hetkellä, on parisuhde jossa toinen osapuoli kestää sen ”louneri”-ominaisuuden minussa. Mutta ei se aina helppoa ole, ei todella. Välillä tunnen itseni aika itsekkääksi. Mutta tässä iässä ei halua enää tehdä kompromisseja, ei. Ja se toinen on sanonut että olen ok näin, niin sillä mennään. Ja jos joku päivä en enää olisi, niin valitsisin itseni.

    Perheenkin voi rakentaa niin monella tapaa. Mulle vanhemmuus on ollut helppoa ilman lapsen toista vanhempaa, aikuisia ei hänen elämästään silti ole puuttunut. Toista vanhempaa muistuttava rooli on solahtanut kouluikäaikana esim silloiselle avovaimolleni, ja niin asia taitaa jollain tapaa olla edelleen, vaikka emme ole yli vuosikymmeneen olleet yhdessä ja lapsikin on jo aikuinen mies…

    No, mutta lyhyestä virsi kaunis. En ole koskaan tavannut sinua, mutta teksteistäsi tulee aina valtavan vahvat tuntemukset – jostakusta. Että kyllä siellä on, sellainen oma vahva ääni.

    Joten puhu, niin että kuullaan.

    ps. Aivan täsmälleen samat ajatukset/tuntemukset vuodenajoista! Heippa vaan kesä, tervetuloa syys ja talvi.

    Tykkää

    • Tiina sanoo:

      Kiitos kommentista ja sanoista! ❤ Lounerius kuulostaa tutulta, mutta kuten sanoitkin, se ei ole aina niin helppoa. Mikä on syy ja mikä seuraus, ja miten pitkälle asioihin voi itse vaikuttaa? Ja miten paljon vaikuttaa omiin asioihinsa tiedostamattaan. Hmm, nää on aika pitkällisiä pohdintoja, joihin vastausta tuskin saa koskaan. Mutta on kyselemisellä ja ihmettelemisellä oma tärkeä arvonsa!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s