Puoli vuotta myöhemmin

Olen aloittanut ja jättänyt sikseen. Miten kauhoa kaikki tapahtunut kasaan ja muotoilla tarjoiltavaksi kokonaisuudeksi. Äh, miksi edes yrittää.

Helmikuussa olin väsynyt. Olin väsynyt vielä maaliskuussa ja huhtikuussakin. Kaipasin niin paljon omaa tilaa ja aikaa, että oli jättäydyttävä parisuhteesta ja alettava rakentaa itseä ihan itse. Hetken se sujuikin ja kaikki meni niinkuin olin ajatellutkin.

Huhtikuun lopussa kuitenkin tapahtui jotain, jota en aina vieläkään oikein osaa käsittää. Rakas kotimme, jossa olimme saaneet kolme vuotta asua, paloi maan tasalle, lyhyessä hetkessä. Istuimme sillan kaiteella ja katsoimme kaiken rätisten ja paukkuen haihtuvan savuna ilmaan. Hyvästelimme koko omaisuutemme, mietimme esineisiin ja tilaan kiinnittyneitä muistoja, itkimme ja tärisimme.

Olin neljä kuukautta asunnoton. Pitkään en halunnut omaa kotia, asuntoa, tilaa, pelkäsin, että se vietäisiin jollain tapaa minulta heti pois, juuret revittäisiin irti saman tien kun olisin ne laskenut maahan. Kuitenkaan, en ollut koditon. Kiersin paikasta toiseen ja näin useimmat niistä, joissa on pala sydäntäni. Kesämökkejä, kerrostalokämppiä, omakotitaloja maalla. Jalassa rakkaan neulomat villasukat, kietoutuneena rakkaiden tuliaishuiviin, kuin joku koko ajan halaisi vähän.

Keskityin hoitamaan käytännön asioita, olemaan reipas ja vahva. Itku tuli aina välillä, varovasti, nieleskellen ja vaikeasti. En uskaltanut, enkä taida uskaltaa vieläkään antaa sille kuitenkaan tarpeeksi tilaa.

Nyt asun pienessä huoneessa, kauniin metsän vieressä, katselen ikkunasta isoa vaahteraa ja kuljen pienen lammen rantaan hengittämään. Kuukausi tässä, kouluhommat pakettiin, ja sitten, en tiedä. Toiveita ja haaveita ja käytännön tavoitteitakin on ja askeleita niitä kohti, mutta kohtalo vie lopulta sinne minne se vie.

Yksin oleminen pitkän ajan jälkeen on vaikeaa ja haastaa, nostaa esille kaiken sen, minkä olen tietoisestikin jättänyt tuonnemmaksi. Niin paljon surua, vihaakin, luopumista, irti päästämistä, ihmettelyä, anteeksiantamista, kiitollisuutta… Tunteet yhtenä mylläkkänä, myrskynä, jonka keskelle pelkään astua. Lankakerä ilman päätä, josta ottaa kiinni.

Lopulta on kuitenkin vain yksi vaihtoehto: selviytyä. En aio jättää kaikkea sikseen, ja haudata arjen alle. Keskityn nyt siihen, mikä on tässä ja nyt tärkeää saattaa loppuun, sitten on aika sukeltaa syvemmälle. En aio tehdä sitä yksin, en, jos vain mahdollisuus apuun suodaan.

Tulevaisuus on nähtävä mahdollisuutena. Minä elän, minä olen, ja minä olen ollut olemassa ennenkin, vaikka joudunkin muistuttamaan siitä jatkuvasti itseäni. Surun keskellä voi nähdä mahdollisuuden, myrskyn jälkeisen aamunkoiton.

IMG_0413IMG_0428IMG_0444IMG_0451IMG_0455IMG_0476IMG_0477

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s