Hunajaan hukkumisesta

varjoistavaloon

En valehtele, en kiertele, en kaunistele. En osaa rakastaa. Koko konsepti on minulle outo, vaikea, pelottava, hankala. Olen toki rakastanut, niin täysin kuin vain voin, ja saanut takaisin välinpitämättömyyttä, tyhjiä lupauksia, pettymyksiä, hylätyksi tulemista. Varmaan hyviäkin hetkiä, mutta kukapa niitä muistaa, kun pelko ottaa vallan, väsyttää ja unetkin toistavat samaa: älä luota, älä usko, älä luovuta älä älä älä.

En syytä muita enkä syytä itseäni. Ihmiset toimivat niin kuin parhaiten kykenevät, siihen minun täytyy luottaa ja järjen tasolla luotankin. Sitä paitsi, mihin syyttämisellä pääsee? Näin voin järkeillä, ja hyväksyä järkeilyni, mutta tunnetaso onkin sitten eri juttu.

Mutta onneksi elämä heittää naamalle ihmisiä, tilanteita ja hetkiä, joilta ei voi karata. Tai vaikka yrittäisikin, joku ottaa kiinni, seisoo paikoillaan ja sanoo, että pyristele minkä voit, mutta tässä olen.

Ja kun on lopen uupunut, jostain ilmestyy pelastusrenkaita. Läheiseksi-Maria, joka kirjoittaa niin rohkaisevasti luottamuksen voimasta, ja Nanna Valli, joka kirjoittaa samasta ja niin paljon muustakin, johon samaistun.

Elämä. Joinain päivinä toivon, että voisin vain paeta, kaikkia, kaikkea. Ja kunhan olen saanut pienet päiväunet ja kupin teetä, haluan vain halata, avautua, rakastaa. Kaikkia, kaikkea. Ääripäät saman viikon, päivän aikana. Ei kai sitä voi olla kuin kiitollinen, että senkin kaiken saa tuntea, kokea, elää.

Kiitos.

aurinkonousee

 

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Hunajaan hukkumisesta

  1. Maria sanoo:

    Hmm. Tulipahan aimo annos luettavaa heti aamusta…(kiitos linkeistä 🙂 ).

    Jokin mua jäi tässä kaikessa mietityttämään, pitäisi varmaan pohdiskella asiaa enemmän, mutta tyypilliseen tapaan kai sanon ensin ja mietin sitten ;)!
    En väheksy rakkautta, en missään nimessä, enkä sitä että täällä ollaan toisiamme varten, me ihmiset. Mutta silläkin uhalla, että kuulostan tunteettomalta ja itsekeskeiseltä, myönnän olevani jossain määrin myös sitä mieltä että maailmamme on jotensakin sairas näiden kaikkien ”suhdeasioidensa” kanssa. Kaiken sen prosessoinnin ja itsetutkiskelun ja muun. Välillä tuntuu että meillä on liikaa aikaakin siihen.. Toki on hyvä että etsii omaa ääntään ja polkuaan, ja siinä samalla tapaa olla tässä maailmassa suhteessa kanssamatkustajiin. Mutta kun… Ehkä maailmankatsomukseni on liian panteistinen? Viihdynkö liiankin hyvin itseni kanssa? Onko se kaikki parisuhde-syväluotaus oikeasti tarpeen? Itse en usko että romanttisessa rakkaudessa (joka on kulttuurihistoriallisesti aivan valtavan uusi käsite!) pääsisi ”toisen nahkoihin”, tai että se olisi tarpeenkaan. Toki peräänkuulutan rehellisyyttä ja avoimuutta, mutta ainakin itselläni on aiemmista katastrofaalisesti päättyneistä suhteistani kokemuksia, joissa ihan tosi älykkäät ja tiedostavat, henkiset ihmiset ryhtyvät ”hoitamaan” toinen toistaan, ja lopulta päätyvät… no, juuri siihen menneessä ja negaatioissa – ongelmissa vellovaan ”selvittelytilaan”, joka sitten loppuu siihen, että jompikumpi vain väsyy, eikä vain enää jaksa. Ja tuntee ettei osaa rakastaa. Itselläni on nyt ensimmäistä kertaa ihmissuhde, jossa ei ole raastavia analyysiriitoja, jumalatonta syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. On myös yllättävän paljon ihan sellaista kumppanuustunnetta, kaveruutta. Ei ole todellakaan joka hetki jotain tajunnanräjäyttävää kiihkoa. Onneksi!
    Ehkä tarkoitan sitä, että me ihmiset usein päädymme mittaamaan parisuhteen ”syvyyttä” sillä, miten vereslihalle olemme valmiita menemään. Mitäs jos mittari olisikin se, kuinka syvääluotaavan mutkatonta ja kivaa yhteiselämä voi olla?

    Nämä kaikki varmasti riippuvat myös kunkin ihmisen elämänkaaresta. Kai mä olen päälle nelikymppisenä rakastunut viimein itseeni, niin ei tarvitse niin kamalasti miettiä muuta kuin omaa kasvuaan, ja sitten vaan kertoa siitä joskus sille toiselle :).

    Älä ainakaan mittaa omaa kykyäsi rakastaa sillä toisella ihmisellä. Koeta luontoa ja eläimiä silloin kun ahistaa. Oon huomannut että niiden rakastamisella ei voi mennä pieleen :).

    Tykkää

    • Tiina sanoo:

      Nyt vasta ennätin vastaamaan. Kiitos kommentista! Olen kaikesta erittäin samaa mieltä! 🙂

      Rakkaudella en tässä oikeastaan viitannut vain romanttiseen rakkauteen, vaan käsitteen koko moninaisuuteen, vaikka suhteessa tällaiset asiat ymmärrettävästi ovat usein muita elämän osa-alueita enemmän pinnalla. Oikeastaan rakkaus on minulle energiaa tai virtaa, josta tulemme, johon palaamme, jonka ilmentymiä meidän materialisoituneet elämämme täällä ovat… Tämän jotenkin tiedän, mutta tunteminen on eri asia, johon nämä rakastamisen vaikeuden asiatkin liittyvät.

      Rakastamisen vaikeus liittyy minulla siihen kokemukseen, että jokin minussa estää minua olemasta ja kokemasta jotain ikään kuin minulle kuuluvaa ja ominaista, kuin sisälläni olisi verho, jonka mennyt elämä on sinne ripustanut. Enkä haluaisi kantaa sitä verhoa sisälläni enää, siksi analysoin, prosessoin, tutkiskelen ja pohdiskelen, olen vereslihalla.

      Olennaista tässä kaikessa on kuitenkin minun mielestäni se, etten jää vain tuijottamaan verhoa ja tutkailemaan sitä loppuiäkseni, vaan se, että minua ajaa halu nähdä verhon taakse, ja lopulta kadottaa se kokonaan. Vaikka tavoitteen kautta muotoilu tuntuu hassulta, käytän sitä silti tässä: koen, että omia tavoitteitaan tutkimalla voi erottaa sen, onko todella toipumassa, vai onko vain halu velloa negatiivisuudessa. Onko jo oikeastaan niin kiintynyt ongelmiinsa, että ei haluaisikaan luopua niistä? Mitä kaikkea niiden kautta määrittelekään?

      Negatiivisuus on jännä juttu kaiken kaikkiaan, ja se, miten jopa suositeltavaa ”kärsimyspuhe” usein on! Esimerkiksi työpaikoilla tai kouluissa tuntuu olevan tärkeää rakentaa jonkinlaista ryhmään kuulumisen tunnetta valittamisen kautta. Se on todella uuvuttavaa, enkä todellakaan jaksaisi sitä parisuhteessani. Haasteista ja ongelmista voi keskustella muullakin tavoin.

      Ja mitä tuohon parisuhdepohdintaan tulee, mielestäni se on hyvä ihmissuhde, jossa osapuolet ovat tyytyväisiä! Minkäänlaiset mittarit eivät tällaisiin asioihin kuulu, ainakaan ulkopuolisten asettamat. Toiset nauttivat tasaisuudesta, toiset kaipaavat kiihkoa ja rytinää, ja se on hyvä niin 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s