Tuomiopäivän jälkeen valoa kohti

metsaa

Hassusti sitä löytää itsensä aina välillä juuri sieltä mistä pitääkin, ja välillä taas tiedostaenkin otetaan harha-askeleita.

Pari viikkoa sitten kohtasin jonkinlaisen kyllästymispisteen. Heräsin todellisuuteen, jossa elin näytelmää. Olin käsikirjoittanut sen itse, mutta se ei ollut minua eikä minusta. Jatkuva itsestä irrallaan eläminen väsytti ja uuvutti lopulta niin että mukavaksi yhteiseksi ajaksi suunniteltu päivä vaihtui sängyn reunalta maton tuijottamiseen.

Ajauduin selkä seinää vasten, nyt tai tämä päättyy tähän näin, tällä tavoin ei voi jatkua. Silti, muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Elämänmittaiset tavat ja aikomukset ovat tiukassa, ja ajaudun taas irti ihan huomaamattani ja huomatenkin, silti välittämättä, selitellen, tekosyitä keksien.

On kamalan vaikeaa olla minä, kun ei ole oikein koskaan ollut. Kun päättää olla avoin ja kertoa sen, mitä ei ole ennen uskaltanut kun ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi, eikä se toinen juuri silloin sitten tajuakaan poimia sitä, että tässä nyt oli joku iso ja tärkeä. Niin sitten jokin sanoo, että niin, mitä minä sanoin, turhaa yritit, luovuta jo ja palaa takaisin vanhaan tuttuun. On helpompi, parempi vain selviytyä kuin elää.

Mutta en minä luovuta. En enää aliarvioi toisia enkä minua. En tee niin kuin olen aina tehnyt siksi kun olen aina niin tehnyt. En tee miten joku toinen tekisi tilanteessani, joku jota ihailen, jonkalaiseksi haluaisin. Mutta onhan tämä kaikki kamalan pelottavaa. Jos vaikka kukaan ei pidä siitä minusta, jota yritän kuoria esiin vuosikertymien alta. Jos vaikka  se ei oikein jaksakaan eikä pärjääkään. Jos vaikka se puhuu hulluja ja ilkeitä. Jos se vaikka kaatuu eikä enää nouse.  Jos ja jos.

Mieli on kerrostanut kaiken niin monimutkaiselle vyyhdille, että uuvun välillä pelkkään havainnointiin. Reagoinko nyt tähän tilanteeseen vai huudanko vain kaiuille menneisyydestä? Onko toimintani todella väärää vai pitäisikö jonkun muun muuttaa tapojaan? Mitä on oikeus, mitä kohtuus, mitä voi vaatia ja mistä kaikesta luopua? Mikä on minun osani ja mistä se alkaa, mihin se päättyy? Mikä on totta, mikä harhaa?

Yritän pieni pikkiriikkinen asia kerrallaan kasvattaa luottamusta ja uskoa minuun, tulevaan, omaan kokemukseeni, siihen mitä tiedän. Se on vain niin vaikeaa, kun on kuunnellut ikänsä kaikkia muita ääniä paitsi omaansa. Eivätkä ihmiset edes odota minulta niin paljon, minä odotan, että he odottavat. Rakennan päähäni monimutkaisia syy- ja seuraussuhteiden järjestelmiä, joilla ei usein ole mitään tekemistä vallitsevan todellisuuden kanssa. Elän oudoissa harhaluuloissa itseni ja ympäristöni suhteen, millainen olen, millaisen vaikutelman annan, miten toimin, millaiset arvoni ovat, millaiset tavoitteet minulla on.

Hiljalleen olen alkanut nähdä ja hyväksyä asioita, joita osaan ja jotka tuntuvat hyvältä. Mutta on vaikea nähdä ja hyväksyä niitäkin puolia minusta, joista en oikein piittaa, jotka eivät sovi siihen kuvaan, jonka olen itse itsestäni rakentanut. Joiden olen kuvitellut olevan pois minusta, mutta jotka ilmiselvästi ovat minua toisten katseessa.

Nostin vuoden alussa kortteja ensimmäiselle kuudelle kuukaudelle. Tammikuun kortti oli tuomio, joten ei kai tästä olisi pitänyt olla edes niin hämmästynyt. Helmikuussa pitäisi paistaa Aurinko, joten valoa kohti.

metsapolulla

 

Advertisements

2 thoughts on “Tuomiopäivän jälkeen valoa kohti

  1. Maria sanoo:

    Ainakin täällä, juuri nyt, valo on juuri sitä, huikaisevan kirkasta helmikuun valoa. Vähän täytyy olla varuillaan, migreeniherkän. Ja paljastaahan se niin kovin paljon. Kaikki ne omat villalankavyyhdit ja nurkkiin siivotut kasat; nekin siellä oman talvimielen hämärissä nurkissa lymyävät.

    Joskus on kuin maailma olisi täynnä peilejä. (Sellainen tunnelma ehkä tuli itselle tuosta kirjoituksestasi).

    Ja tuntuu kuin niihin peileihin olisi pakko katsoa. Peilitaloharha; katsonko itseäni, olenko katseen kohteena. Kuka tuo on? Tuo sirpalemaisena ja terävärajaisena toistuva olento noissa heijastuspinnoissa? Siinä on niin paljon virheitäkin. Kuka katsoo, kuka on katseen kohteena.

    Kokemukseni mukaan silloin kannattaa etsiä tyyni merenpinta tai metsälampi.

    Katsoa vain sitä heijastuspintaa, hiukan rakeista, lepattavaa, ääriviivoiltaan pehmeää. Jostain pinnan alta tulee aina lempeä ja armollinen ääni. Maan ja mullan ääni. Sen joka jaksaa hiljaa odottaa että tunnistaisi itsensä taas.

    Tykkää

  2. Tiina sanoo:

    Kiitos Maria ❤ Sanoissasi on aina niin paljon lämpöä ja lohtua. Kävin tänään kävelyllä lähijärven jäällä, tullessa kipusin tielle pienen etelärinteen, josta jalat olivat kaapineet lumen pois ja paljas maa jo tuoksui auringossa. Ajattelin maan tuoksua, helmikuun valon voimaa, ja oli siellä joku äänikin, joka kaikui hiljaisena vastasataneella lumella.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s