Kun talvi vielä on ja kohta ei enää

Joskus pitää ottaa nokoset kolmen neulerivin jälkeen. Kun puhuu hyvin ja selkeästi ja inspiroituukin, ja jälkeenpäin ruokalassa tarjotin painaa melkein liikaa. Soitan Janis Joplinia vähän liian kovalla, maalaan vesiväreillä sävyjä ja sitten muotoja ja tunnen painon hellittävän. Puolivuotiaan kummipojan nauru ja hymy ja 3-vuotiaan isoveljensä juhlahumu. Neljävuotiaan lohduton väsyitku, mutta pidän sylissä vaikka pelkään.

aulangolla1

Puhun surusta, joka on pakkautunut sisälleni, ja luen kärsimyskehosta. Tunnen painon ympärilläni kuin haarniskan, painaen minut kyyryyn, lysyyn, käpristäen kuin syksyisen lehden. Hengitän sitä auki, hengitän ja hengitän, yritän parhaani olla takertumatta ja ajattelematta, pyrin vain kohtaamaan, olemaan siinä hetken ja jatkamaan sitten. Päästää irti ja luopua, niin tuskallista ja palkitsevaa, niin vaikeaa ja helpointakin. Kuin laskea kivireppu maahan, reppu täynnä kiviä kuin elimiä, osia minusta.

One of these mornings
You’re gonna rise, rise up singing,
You’re gonna spread your wings,
Child, and take, take to the sky,
Lord, the sky

tuli

virmasjäässä

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s