Hunajaan hukkumisesta

varjoistavaloon

En valehtele, en kiertele, en kaunistele. En osaa rakastaa. Koko konsepti on minulle outo, vaikea, pelottava, hankala. Olen toki rakastanut, niin täysin kuin vain voin, ja saanut takaisin välinpitämättömyyttä, tyhjiä lupauksia, pettymyksiä, hylätyksi tulemista. Varmaan hyviäkin hetkiä, mutta kukapa niitä muistaa, kun pelko ottaa vallan, väsyttää ja unetkin toistavat samaa: älä luota, älä usko, älä luovuta älä älä älä.

En syytä muita enkä syytä itseäni. Ihmiset toimivat niin kuin parhaiten kykenevät, siihen minun täytyy luottaa ja järjen tasolla luotankin. Sitä paitsi, mihin syyttämisellä pääsee? Näin voin järkeillä, ja hyväksyä järkeilyni, mutta tunnetaso onkin sitten eri juttu.

Mutta onneksi elämä heittää naamalle ihmisiä, tilanteita ja hetkiä, joilta ei voi karata. Tai vaikka yrittäisikin, joku ottaa kiinni, seisoo paikoillaan ja sanoo, että pyristele minkä voit, mutta tässä olen.

Ja kun on lopen uupunut, jostain ilmestyy pelastusrenkaita. Läheiseksi-Maria, joka kirjoittaa niin rohkaisevasti luottamuksen voimasta, ja Nanna Valli, joka kirjoittaa samasta ja niin paljon muustakin, johon samaistun.

Elämä. Joinain päivinä toivon, että voisin vain paeta, kaikkia, kaikkea. Ja kunhan olen saanut pienet päiväunet ja kupin teetä, haluan vain halata, avautua, rakastaa. Kaikkia, kaikkea. Ääripäät saman viikon, päivän aikana. Ei kai sitä voi olla kuin kiitollinen, että senkin kaiken saa tuntea, kokea, elää.

Kiitos.

aurinkonousee

 

 

Tuomiopäivän jälkeen valoa kohti

metsaa

Hassusti sitä löytää itsensä aina välillä juuri sieltä mistä pitääkin, ja välillä taas tiedostaenkin otetaan harha-askeleita.

Pari viikkoa sitten kohtasin jonkinlaisen kyllästymispisteen. Heräsin todellisuuteen, jossa elin näytelmää. Olin käsikirjoittanut sen itse, mutta se ei ollut minua eikä minusta. Jatkuva itsestä irrallaan eläminen väsytti ja uuvutti lopulta niin että mukavaksi yhteiseksi ajaksi suunniteltu päivä vaihtui sängyn reunalta maton tuijottamiseen.

Ajauduin selkä seinää vasten, nyt tai tämä päättyy tähän näin, tällä tavoin ei voi jatkua. Silti, muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Elämänmittaiset tavat ja aikomukset ovat tiukassa, ja ajaudun taas irti ihan huomaamattani ja huomatenkin, silti välittämättä, selitellen, tekosyitä keksien.

On kamalan vaikeaa olla minä, kun ei ole oikein koskaan ollut. Kun päättää olla avoin ja kertoa sen, mitä ei ole ennen uskaltanut kun ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi, eikä se toinen juuri silloin sitten tajuakaan poimia sitä, että tässä nyt oli joku iso ja tärkeä. Niin sitten jokin sanoo, että niin, mitä minä sanoin, turhaa yritit, luovuta jo ja palaa takaisin vanhaan tuttuun. On helpompi, parempi vain selviytyä kuin elää.

Mutta en minä luovuta. En enää aliarvioi toisia enkä minua. En tee niin kuin olen aina tehnyt siksi kun olen aina niin tehnyt. En tee miten joku toinen tekisi tilanteessani, joku jota ihailen, jonkalaiseksi haluaisin. Mutta onhan tämä kaikki kamalan pelottavaa. Jos vaikka kukaan ei pidä siitä minusta, jota yritän kuoria esiin vuosikertymien alta. Jos vaikka  se ei oikein jaksakaan eikä pärjääkään. Jos vaikka se puhuu hulluja ja ilkeitä. Jos se vaikka kaatuu eikä enää nouse.  Jos ja jos.

Mieli on kerrostanut kaiken niin monimutkaiselle vyyhdille, että uuvun välillä pelkkään havainnointiin. Reagoinko nyt tähän tilanteeseen vai huudanko vain kaiuille menneisyydestä? Onko toimintani todella väärää vai pitäisikö jonkun muun muuttaa tapojaan? Mitä on oikeus, mitä kohtuus, mitä voi vaatia ja mistä kaikesta luopua? Mikä on minun osani ja mistä se alkaa, mihin se päättyy? Mikä on totta, mikä harhaa?

Yritän pieni pikkiriikkinen asia kerrallaan kasvattaa luottamusta ja uskoa minuun, tulevaan, omaan kokemukseeni, siihen mitä tiedän. Se on vain niin vaikeaa, kun on kuunnellut ikänsä kaikkia muita ääniä paitsi omaansa. Eivätkä ihmiset edes odota minulta niin paljon, minä odotan, että he odottavat. Rakennan päähäni monimutkaisia syy- ja seuraussuhteiden järjestelmiä, joilla ei usein ole mitään tekemistä vallitsevan todellisuuden kanssa. Elän oudoissa harhaluuloissa itseni ja ympäristöni suhteen, millainen olen, millaisen vaikutelman annan, miten toimin, millaiset arvoni ovat, millaiset tavoitteet minulla on.

Hiljalleen olen alkanut nähdä ja hyväksyä asioita, joita osaan ja jotka tuntuvat hyvältä. Mutta on vaikea nähdä ja hyväksyä niitäkin puolia minusta, joista en oikein piittaa, jotka eivät sovi siihen kuvaan, jonka olen itse itsestäni rakentanut. Joiden olen kuvitellut olevan pois minusta, mutta jotka ilmiselvästi ovat minua toisten katseessa.

Nostin vuoden alussa kortteja ensimmäiselle kuudelle kuukaudelle. Tammikuun kortti oli tuomio, joten ei kai tästä olisi pitänyt olla edes niin hämmästynyt. Helmikuussa pitäisi paistaa Aurinko, joten valoa kohti.

metsapolulla

 

Nainen! Alista tai alistu!

Joskus menneisyyden parisuhteessa minua syytettiin halusta ja pyrkimyksestä valtapeliin. Kauhistuin. Minäkö muka! Ja en varmana! Koko ajatus oli niin kaukana sekä ihanneminästäni että siitä minästä, joka silloin jo kuvittelin olevani, että suljin mielestäni koko asian ja laskin sen lähinnä jonkinlaiseksi manipulointiyritykseksi. Enhän nyt minä tosiaankaan, sinähän!

Välillä olen huomannut palaavani tuon kommentin äärelle. Ja hiljalleen tyrmistyksen tilalle on hiipinyt aavistus tunteesta, joka tovi sitten kiteytyi seuraavaan ajatukseen: Hitto.

charmion-strongwoman

”Charmion” (real name Laverie Vallee, 1875 – 1949), a vaudeville strongwoman and trapeze artist who appeared at the Old Howard in the late 19th century. (Lähde)

Olen löytänyt itsestäni (yleisen?) syvälle tiedostamattomaan kirjoitetun säännön: Nainen on lähtökohtaisesti heikko ja aina altavastaajan asemassa, ja mikäli hän ei puolusta itseään aktiivisesti, tulee hän alistetuksi. Puolustautumista tulee tapahtua kaiken aikaa kaikilla elämän osa-alueilla, perheessä, parisuhteessa, työssä, harrastuksissa, jopa ystävyyssuhteissa. Eikä riitä, että puolustaudutaan miestä vastaan, vaan on muistettava myös se, että nainenkin on naiselle susi.

Oikeasti pitäisi valita taistelunsa. Jos lähisuhteitaan pitää perusasetelmaltaan syö tai tule syödyksi -kamppailuna, on kai päivänselvää, että ei niistä mitään tule. Vastalauseena olen yrittänyt löytää itsestäni palvelijaa. (Ja nyt jossain poksahti.)

Palveleminen ja alistuminen eivät ole toistensa synonyymejä. Pidän elämäntehtävänäni palvelemista, ja se sellaisena kuin sen käsitän vaatii paljon sisua, sinnikkyyttä, voimaa, uskoa, rohkeutta, aktiivisuutta, vahvaa oikeudentajua. Lempeyttä, vilpittömyyttä, avoimuutta, hoivaa, nöyryyttäkin. Haluan palvella kumppaniani ja läheisiäni, työn kautta asiakkaitani ja heidän läheisiään, ja lopulta suurimmassa mittakaavassa, no, suurinta mittakaavaa.

 

Mutta kuinka vaikeaa se onkaan! Pyyteettä asioiden tekeminen, edes rakkailleen, ei taida olla kovin suuressa huudossa. Sen sijaan on luontevaa pohtia asioiden tasapainoa konkreettisesti: kun minä sinulle nyt näin, niin tokihan sinä sitten minulle toisella kertaa noin. Vastavuoroisuus ei tietystikään ole varsinainen ongelma, vaan se, että siihen pakottaa sekä itsensä että toisen osapuolen.

Vapaaehtoinen hyväntahtoisuus voi olla jonkun mielestä sinisilmäistä, vaikka todellisuudessa kyse on yksinkertaisesti hyödyn maksimoinnista: kun tuo tuossa voi hyvin, voin minäkin todennäköisesti paremmin, ja vieläpä jos olen ollut myötävaikuttamassa hänen oloonsa ja mielentilaansa, aika varmasti saan siitä jo suoraan hyvää mieltä itselleni.

Jään vielä pohtimaan sitä, mistä tämä ajattelu- ja toimintatapa, voimakas sisäinen kokemus kumpuaa. Miten minäkin, naisena, arvostan itseäni, naisena, lopulta niin vähän, että sisimmiltäni ajattelen olevani kovin heikko ja varsin surkea, ja että ainoa tapa saada minkäänlaista vaikutusvaltaa on pelaamalla jonkinlaista peliä, jossa on voittajia ja häviäjiä, vahvoja ja alistettuja. Ja että sitä peliä on pelattava nyt ja aina ja koko ajan, jos meinaa saada vähääkään arvostusta tai kunnioitusta.

Naisen asema ei ole ongelmaton, ja on totta, että usein nainen on uhri ja tarvitsee tukea. Ehkäpä minäkin voisin keskittyä näihin asioihin vaikuttamiseen sen taiston sijaan, jonka olen kehitellyt itse.

Tajunnanvirtana vaan, jotta tulisi edes jotain

En uskaltanut katsoa, mitä olen kirjoittanut viimeksi. Henkeä sisään, hyppy syvään päähän ja kyllä se hyvin menee.

imgp7701

Miksi kirjoitan nyt? Miksi en jättänyt sikseen? Laastari on repäistävä, kynnys nousee kuukausi kuukaudelta, kamera pölyyntyy laukkuunsa, ei voi edes kuvia käsitellä, onhan tässä kaikkea. On syitä ja on tekosyitä ja on seurauksia, joita ei halua.

Kesä ja syksy. Olin lomalla niin, että tukka meni takkuun ja sen setvimiseen meni tunti hellästi repien ja toinen harjaten. Teki hyvää. Lomaa on jatkunut enemmän tai vähemmän koko vähenevän valon aika, tammikuussa sitten joka päivä jossain ja vielä vähän päälle.

Odotan sitä kovasti! Sain yhden harjoittelututustumisen perusteella kaksi harjoittelupaikkaa ja kesätyön, opinnäytetyöstäkin sovittiin eilen ja koulun suhteen kaikki etenee kuin juna. Ei tarvitse muuta kuin koettaa pysytellä kyydissä. Valmista tulisi näillä näkymin kesäkuun loppuun mennessä. (Kääk ja mahtavaa!)

imgp7785

Yksi naapurinpoika oikeastaan muuttikin vahingossa seinän tälle puolelle, joskus käy niin. Sovimme sopivasti, ja kotona kaikki hyvin niin maan päällä kuin myös taivaissa.

Entäs minä? Mitä tästä sanoisi. Huh! Sellaisia viikkoja, kun tunteina on lievää ärtymystä, surua ja ahdistusta, mutta eipä muuta. Ei onnea ei iloa, ei surua ei onnetontakaan. On pimeää ja pimeämpää, kellon ympäri nukkuminen ei auta, tai auttaa se vähäsen.

Tänään oltiin pienessä naisten lounaspiirissä, kolme toisilleen enemmän ja vähemmän tuttua ja tuntematonta, ja puhuttiin. Puhuttiin ja puhuttiin ja kuunneltiin siinä välissä, ja hymyiltiin 1-vuotiaalle, joka ei välittänyt tuon taivaallista meidän ihmissuhdesotkuistamme ja perityistä tempauksistamme ja kasvumme kipupisteistä.

imgp7636

Ai että teki hyvää! Tajusin, että viime kevään AAL-tapaamisissa ei ehkä maagisinta ollutkaan kahdentoista askelen ohjelma ja sen viisaudet tai mikään muukaan paperinen, vaan piiri. Ihmisten piiri, jossa ollaan läsnä toiselle ja ollaan läsnä itselle. Rehellisesti, avoimina, ilman arvostelun pelkoa sisältä tai ulkoa. On vaan ja on. Puhuu muille ja ennen kaikkea itselleen. Kuulee muita ja kuuntelee, eikä jo toisen sanan kohdalla ala miettiä, että mitä tuohon nyt sanoisi ja keksinpäs vain kaikkea hölmöä ja ei tuo nyt ainakaan auta mitään ja kyllähän tuossa kohtaa jo pitäisi tajuta että.

Vastaukset piilevät usein mitä yksinkertaisimmissa paikoissa, sillä asioiden luonteetkin ovat lopulta usein perin yksinkertaisia. Ympyrän muoto, tila olla, sanoa ja kuulla se mikä haluaa tulla sanotuksi.

Näinä päivinä tunnen syvää kiitollisuutta sitä kättä kohtaan, joka minua ohjaa näihin paikkoihin, tilanteisiin, ihmisiin, hetkiin. Kiitollisuus, sekin yksi yksinkertainen ja samalla niin voimakas. Kiitos.

(Ja nyt minulle joku sanoo äänettä, että mitä sinäkin höpäjät kaiken kansan nähtäville ties mitä tekofilosofista tajunnanvirtaa, mutta minäpä sanon, että jaa, entäs sitten. Tämähän tuntui taas pitkästä aikaa aika mukavalta.)

imgp7497

Juhannuksen jälkeiset kysymykset (ja ehkä joku vastauskin)

Elämäni ensimmäinen kaupunkijuhannus. Ja kaikkea oli, sopivasti. Unta, valvomista, juomaa, ruokaa, puhetta, naurua, laulua, hiljaisuutta, ohutta hämärää laskevan ja nousevan auringon välissä. Ja yksi 5-vuotias pitämässä huomion oikeissa asioissa, kuten sen miettimisessä, miten ujous syntyy tai miten keinussa istuminen voi tuntua rakkaudelta.

Joskus oli kai aika, jolloin en ollut jatkuvasti hiukan huolissani. Puhuttiin eilen siitä, miten pieni stressi voi olla aina olemassa oleva, pysyvä olotila, joka voi muuttua melkein osaksi kehoa, kuin takki, jota ei riisu koskaan. Miksi joillekin syntyy sellainen ja toisille ei? Miten se riisutaan?

Yhtenä juhannuksen pitkistä öistä sain hetkeksi ja toiseksikin kiinni siitä irrallisuuden ja levon tunteesta, jonka harvoin kotona saavuttaa. Sen tunteen, kun ollaan lomalla. Miksi se ei käy aina ja joka päivä, miksi pitää mennä pois, että sen saavuttaa?

Koti on tärkein paikka, paras paikka, mutta kuitenkaan siellä ei ole niin hyvä, kuin jossain toisaalla? Eikä siellä toisaallakaan olisi sitten hyvä, jos siellä olisi koti, vai?

(Aloin eilen opetella ukulelen soittoa. Ehkä se auttaa, tai ainakin hyvät sanat.)

Ps. Yhtenä iltana mentiin kellariin huutamaan. Lapsi osasi parhaiten, tietysti, ja minä huomasin, että en osaa. Siis en osaa huutaa. Älytöntä.

– – –

Joinain päivinä naurattaa se, miten olen naamallani kaikenlaisissa merkeissä ja viesteissä, ja silti kuitenkin voin kuvitella olevani yksin. Vain pieni tovi edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen tartuin koulukirjaan ja aloin lukea.

…voidaksemme elää hyvää elämää, meidän on uskallettava kyseenalaistaa ajatus- ja toimintatapojamme, ja muutettava niitä silloin, kun huomaamme, etteivät ne enää johda haluamaamme tulokseen…kaikkea ei tarvitse osata heti…kehitystä tapahtuu kuitenkin vain silloin, kun pystyt havainnoimaan ja arvioimaan omaa toimintaasi…meidän kannattaa kirkastaa omat arvomme ja pyrkiä toimimaan niitä kunnioittaen…on selvää, ettei ihmiselämää voi kokonaan suunnitella etukäteen – – voimme kuitenkin valmistautua tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joita eteemme tulee ja jotka avaavat mahdollisuuksia liikkua tavoitteittemme suuntaan…

Ja niin edelleen. Jos koulukirjat ja tarotkortit ja sanat kaikki sanovat samaa, lienee totuutta ainakin siemenen verran.

pino2kamomillapioni1tomaatit1

tomaatinkukkavalkoapilatpioni3valoa16

Sä haluut olla joku jollekin / mut tunnut jäävän aina jonnekin / horisontin taakse

Melkein kaksi kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Alle kolme kuukautta siihen, että täytän 30.

30. Se on kaunis pyöreä luku, jossain elämän kolmanneksen tienoilla (jos hyvin käy), sopivasti aikaa takana ja edessä (kuten aina). Vuosi ja vuosikymmen toisten joukossa. Silti se pysäyttää.

Muistan vielä sen, kun ajattelin kaukaisuudessa siintävää aikaa, jolloin olisin 16-vuotias. Se oli jostain syystä viehättävä ikä, lapselle jo kurkistus aikuisuuteen, turvallisesti kuitenkin nuoruuden keskellä.

Olin kai ajatellut monenlaista näiden hetkien koittaessa. Että olisi jotenkin erilaista. Valmiimpaa, vähemmän hajanaista, vähemmän epämääräistä…

Eilen täysikuun iltana, kesäpäivänseisauksen aattona tein pienen rituaalin. Ihan pienen vain, kirjoitin pari sanaa, poltin paperin ja koristin tuhkan kukilla ja lehdillä. Sytytin suitsukkeen, annoin hyttysten syödä, keskityin hetken, toivoin, rukoilin, kiitin ja olin vain.

Olen ajatellut paljon rooleja, persoonaa ja sielua sen takana. Koulurooli, työrooli, ystävärooli. Entä se kun on ilman esiliinaa, alasti, auki, on vain? Hetket kiitävät ohitse kuin höyhenet tuulessa, mutta olennaisinta on se, että niitä on. Suitsukkeen savua ei saa kiinni, mutta silti se on. Kunhan vain…

Toisaalta en kai voisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt. Näin on mennyt, kaatunutta maitoa on turha itkeä, onpahan sentään joskus ollut lasi täysi! Hyväksyminen, hyvän näkeminen, yksinkertaista ja niin vaikeaa, aina. Tai ehkä joskus vähän helpompaa.

Välillä toivon, että joku ottaisi kädestä. Sellainen, jonka kanssa voisi olla ihan hiljaa vaan, ilman mitään. Sitten olenkin oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin, kuulen ja luen ja puhunkin oikeita sanoja oikeilla hetkillä. Onhan sekin kädestä pitämistä, hetket kirkastuvat ja olen tovin rauhassa.

Talonrakennusta hiljalleen, sana ja ajatus ja hengitys kerrallaan, muuraan ja tasoitan, joskus puran ja joskus naulaan taas. Aina eteenpäin.

juhannusruusu16unikonkodat16kielo16kurpitsantaimi16tuoksujasmikekuusenkasvotpilviä16pilviä216samettiruusut16syreeni16

Kevätfiilis

tomaattienalutnarssisittulppaanienalkutomaattienalut2tulppaanienalku2unikkojenalku

Joka vuosi se yllättää yhtä lailla. Pääsiäisen aikana lumet olivat sulaneet, kadut kuivuneet, elämä herännyt pihaan, puihin ja purkkeihin.

Mukavia asioita: kotikampukselta toiselle uskaltaminen, ja siitä johtuen paremmat tietokoneet ja ohjelmistot (Photoshop!), AURINKO, sauna, pääsiäisen hyvät menot (ei puhuta nyt kirkosta), rakkaat, värit, halu olla ulkona.

Joskus polku haarautuu

Pyyhin imurilla multakokkareet, leivänmurut, nahistuneet lehdet, talven pölyn. Pikkuautojen kohdalla en pysähdy, väistän ja jatkan. Ei nyt mietitä noita, siivotaan nyt ensin, syödään nyt ensin, levätään nyt ensin. Teen ja toimitan ja tiedän lykkääväni väistämätöntä.

Tyhjennän jo jonkun laatikon, on helppo jakaa sinun minun.

Olen vartin verran katkera, vihainen, pettynyt, vellon itsesäälissä ja surkeudessa, kiljun pääni sisällä ja tunnen mustan mudan pulppuavan minusta ja minussa. Sitten alan hengittää, tunnen kivun ja surun, mutta se ei vedä myllynkivenä pohjaan.

Huominen ei ole sen isompi kysymysmerkki kuin tähänkään asti. Se on muuttanut muotoaan, ilmiasuaan, vetänyt jostain nurkasta vähän lysyyn kuin vanha ilmapallo, mutta silti se on.

Kun talvi vielä on ja kohta ei enää

Joskus pitää ottaa nokoset kolmen neulerivin jälkeen. Kun puhuu hyvin ja selkeästi ja inspiroituukin, ja jälkeenpäin ruokalassa tarjotin painaa melkein liikaa. Soitan Janis Joplinia vähän liian kovalla, maalaan vesiväreillä sävyjä ja sitten muotoja ja tunnen painon hellittävän. Puolivuotiaan kummipojan nauru ja hymy ja 3-vuotiaan isoveljensä juhlahumu. Neljävuotiaan lohduton väsyitku, mutta pidän sylissä vaikka pelkään.

aulangolla1

Puhun surusta, joka on pakkautunut sisälleni, ja luen kärsimyskehosta. Tunnen painon ympärilläni kuin haarniskan, painaen minut kyyryyn, lysyyn, käpristäen kuin syksyisen lehden. Hengitän sitä auki, hengitän ja hengitän, yritän parhaani olla takertumatta ja ajattelematta, pyrin vain kohtaamaan, olemaan siinä hetken ja jatkamaan sitten. Päästää irti ja luopua, niin tuskallista ja palkitsevaa, niin vaikeaa ja helpointakin. Kuin laskea kivireppu maahan, reppu täynnä kiviä kuin elimiä, osia minusta.

One of these mornings
You’re gonna rise, rise up singing,
You’re gonna spread your wings,
Child, and take, take to the sky,
Lord, the sky

tuli

virmasjäässä